Iltaluennot ovat yllättävän väsyttäviä, vaikka ne eivät monta tuntia kestäisikään.
Kertauksena. Olen abi ja käyn siis valmennuskurssia, joka auttaa lääketieteelliseen pyrkimiseen. Parhaassa tapauksessa minusta tulee siis lääkäri.
En viitsi asettaa herätyskelloa soimaan, mutta luotan siihen, että aurinko herättää minut tarpeeksi aikaisin. Tänään herääminen venyi melkein kymmeneen asti, mutta muina päivinä tällä viikolla olen noussut yhdeksän aikoihin.
Alun perin suunnittelin, että opiskelisin itsenäisesti kaksi tuntia aamu- ja kaksi iltapäivällä. Aamupäivälukemiset ovat kuitenkin hieman jääneet. Ehkä saan ryhdistäydyttyä ensi viikkoa kohti.
Olen lukenut paitsi kotona, aika paljon myös Tampereen pääkirjastolla. Pääsen sinne kätevästi niin usein kuin haluan, koska minulla on kausilippu bussikortissa. Kirjastossa on ihan mukava lukutunnelma, mutta yhdensuuntainen matka kestää ehkä turhan kauan, lukemisen aloitustoimet mukaan laskien puolisen tuntia. Toisaalta kirjastossa muut virikkeet eivät vie aikaa pois lukemiselta, ja kaupungilla käydessäni voin kätevästi syödä. Tänään söin elämäni ensimmäistä kertaa Subwayssa.
Valmennuskurssin luennot pidetään siis iltaisin, pisimmillään niitä on kello 17–21, mutta tänään oli mukavan lyhyt luento, 19.45–21. Aluksi luennoilla käsitellään Galenos-fysiikkaa ja -biologiaa, myöhemmin keväällä fysiikan tilalla kemiaa. Kurssi päättyy viikkoa ennen valintakoetta.
Valmennuskurssilta saa läksyä kuten koulusta. Kurssilla korostuu, että kaikki opiskelevat itseään varten; onhan jokainen maksanut hurjat 1400 euroa siitä lystistä. Pappa (bl.a.) betalar, by the way.
Vapaa-aikaa tuntuu olevan kohtalaisen vähän, mutta se tunne kumpuaa mukavuudenhalusta. Loppujen lopuksi minulla on mm. aikaa kirjoittaa blogiini, kuten huomaatte. Loppujen lopuksi "elämäni on mukavaa" (onpas yllättävän positiivinen lause minulta), sillä kuljen kaupungilla aurinkoisina päivinä vapaasti samalla kun muut opiskelevat tai työskentelevät. Istun rentoutumaan kirjaston kahvioon, jossa luen päivän lehden kaikessa rauhassa. Voin käydä lenkillä kun huvittaa (eilen kiersin Iidesjärven ensimmäistä kertaa tänä vuonna) tai vaihtoehtoisesti kuntoilla salilla (no, vielä kaksi päivää, jonka jälkeen kausimaksuni sinne taitaa päättyä). Vapaus sunnitella oma aikataulunsa tuntuu todella mukavalta kahdentoista muiden saneleman vuoden jälkeen.
En tunne itseäni hirveän kiireiseksi. "Jossain vaiheessa" pitäisi lähetellä/viedä yliopistoihin hakemuksia, AMK-haun tein jo tiistaina. Aion hakea TTY:lle DIA-yhteishaussa, mutta en taida viitsiä käydä pääsykokeissa – pyrin linjalle, jolle voin päästä ylioppilaskirjoitusten arvosanojen perusteella. Hakupapereiden hoitamisen lisäksi minun pitäisi kai käydä työvoimatoimistossa ilmoittautumassa työttömäksi – mistä en kyllä ole ihan varma, koska en ole valmennuskurssini takia nyt työhön käytettävissä. Lisäksi minulle on luvassa kesätöitä.
Sitten on tietysti ylioppilasjuhlat järjestettävänä, mutta se nyt ei ole paljonkaan minun vastuullani eikä varsinkaan ihan ajankohtaista.
Ai niin, vaikka annoinkin tosi positiivisen kuvan fiiliksistäni, todellisuudessa mieliala vaihtelee. Toisina päivinä kysyn itseltäni: "Pystynköhän minä tähän?" "Olenko nyt varmasti valinnut oikean tavoitteen?" "Onko minulla mitään mahdollisuuksia päästä lääkikseen?" "Mitä jos en voi tulla onnelliseksi missään, mitenkään, milloinkaan?"
Krooninen äly 
2 toukokuun, 2007 at 22.06
Ehdin tulla vähän tännekin lueskelemaan. Nuo kysymykset mitä mietit, on varmaan aika tyypillisiä mitä tossa vaiheessa tulee mietittyä. Sitä miettii, että tekeekö oikean uravalinnan, tykkääkö sitten kuitenkaan siitä mitä valitsi, tai mitäs jos sinne ei pääsekään? Moniin kysymyksiin löytyy vastaus, kun vain tavottelee sitä asiaa mitä haluaa. Tietysti lääkiksessä on se, että vaikka siitä ei sitten tykkäiskään, on lopettamiskynnys niin korkea että todella harva niin tekee. Mutta tollasia ajatuksia pyöri mielessä itelläkin, ja kyllä ne huolet niistä hälvenee kun tulevaisuuden suunnitelmat vähän selkenee.
Itekin mietin ennen lääkikseen pääsyä, että voinko ikinä olla onnellinen jos joudunkin tekemään jotain muuta kuin lääketiedettä… Jotenkin itellä oli niin ehdoton olo siitä, että lääkis on se mun paikka ja kaikki muu tuntu toissijaselta. Onneks en sitten joutunut ottamaan selvää, olisinko tykännyt tarpeeksi jostain muusta. Jossain mielessähän se onnellisuus lähtee sitten itestä. Ainakaan mulle ei tehnyt kauheen hyvää se mun ehdottomuus siitä, että voin olla onnellinen vain ollessani lääkiksessä/lääkärinä.