Kirjoittajan arkistot: perttuk

Valkopesua tai mustamaalausta

Twitterissä kohistiin tänään kahdesta uutisartikkelista. Helsingin Sanomain juttu ministeri Jari Lindströmin erityisavustajasta vihjaili rasismista, YLEn juttu kemiläisestä kaupunginvaltuutetusta puolestaan kriittisten kommenttien mukaan valkopesi tuota rasistia.

Monilta kommentaattoreilta löytyy paljon mediakriittisyyttä jälkimmäistä juttua kohtaan samalla kun he omaksuvat ensimmäisestä jutusta juuri toimittajan epäsuorasti vihjaaman näkökulman sellaisenaan. Tässä on kyse siitä tunnetusta ilmiöstä, että ihminen valjastaa kaiken uuden kohtaamansa informaation vahvistamaan aiempia käsityksiään.

Perussuomalaisen työministeri Lindströmin erityisavustaja oli pyrkinyt vaikuttamaan kuuden järjestön tukihakemusten käsittelyyn ministeriössä, jotta hakemukset hylättäisiin. Kyseessä on poliittinen ohjaus, jossa poliittisesti nimitetty ministeri vaikuttaa tukipäätöksiin. Tämä on täysin laillista, koska kyseessä ovat harkinnanvaraiset tuet, eli laki ei velvoita myöntämään niitä. Pohjimmaisena ongelmana oli ilmeisesti se, että erityisavustaja ei olisi saanut ohjata ministeriön virkamiehiä, vaan tämä olisi ministerin itse pitänyt tehdä, vaikkakaan tätä pointtia artikkeli ei kovin selkeästi ilmaise.

Artikkeli alleviivaa sitä asiaa, että kuudesta järjestöstä, joille yritettiin ohjata kielteinen tukipäätös, kaksi oli somalijärjestöjä. Miksi tämä on olennaista? Koska toimittaja yrittää maalailla kuvaa, että tukihakemusten dissaamisessa oli kyse etnisestä syrjinnästä.

Onko sitten teoreettisesti mahdollista, että somalijärjestöiltä voitaisiin evätä tuet jonkin muun syyn kuin syrjinnän takia? Artikkeli ei lähde yhtään spekuloimaan muita mahdollisia motiiveja. Ministeriön virkamiehiltä artikkelissa on sumeilemattoman paheksuvia lainauksia, joissa korostetaan virkamiesten omaa etiikkaa, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia! Uskomattoman suuria sanoja tässä asiayhteydessä. Perussuomalaiset plus somalien hakemuksen hylkääminen on yhtä kuin ihmisoikeuksien vastustaminen, tällaisen yhtälön toimittaja tahtoo piirtää.

Valitettavaa tietenkin on, ettei Lindströmiltä ja erityisavustajalta saatu artikkeliin kunnon kommenttia tapahtuneesta ja poliittisen ohjailun perusteista. Kun kieltäydytään kertomasta, on toimittajalla melkein oikeuskin spekuloida villisti. Itselleni tulee pari poliittisen ohjailun perustetta mieleen. (Olisi tietysti paljon informatiivisempaa, jos artikkelissa mainittaisiin nimeltä kaikki kuusi järjestöä joiden tukihakemukset haluttiin evätä.) Ensiksikin Perussuomalainen-lehti (ja verkkojulkaisu Suomen uutiset) julkaisi viime joulukuussa jutun somaliliiton tukiaisista. Varmasti tämä aihe oli Lindströmin porukalle puolueen omasta äänenkannattajasta tuttu, kun kohuttu poliittinen ohjailu tapahtui tammikuussa. (Helmikuussa muuten RAY/Veikkaus hylkäsi somaliliiton satojen tuhansien eurojen tukihakemukset. Miksei Hesari tutki, oliko tässä epäpoliittisessa päätöksessä kyse ihmisoikeuksia polkevasta syrjinnästä?) Toinen aspekti on tietenkin se, että perussuomalaisten ohjelmaan kuuluu tunnetusti monikulttuurisuusideologian vastustaminen, joten mikäli työministeriön hakemukset koskivat monikulttuurisuuden edistämistä, niiden hylkääminen olisi tietenkin ollut perussuomalaisten vaalilupausten täyttämistä eli hyvä asia äänestäjien ”kuluttajansuojan” kannalta. (Monikulttuurisuuden vastustaminen ei ole sama kuin tasa-arvon vastustaminen.)

YLE julkaisi henkilökuvan kemiläisestä kaupunginvaltuutetusta, joka kamppailee vasemmistoliiton ja sosiaalidemokraattien hegemoniaa vastaan. Tunnettu sosiaalidemokraattinen kommentaattori kummastelee ”Uuninpankkopoika”-blogissaan, ettei YLE kertonut jutussaan tämän perussuomalaisen kaupunginvaltuutetun nettikirjoittelusta, joka sisältää kuulemma ”valkoista ylivaltaa” ja ”värillistä ihmiskunnan roskasakkia”. Uuninpankkopoika viittaa ”Kunnollisvaalit 2012” -blogiin, jossa joku nimeämätön taho metsästi ”fasisteja” kuntavaalien ehdokaslistoilta vuonna 2012.

Ei siinä, kieltämättä laajassa henkilökuvassa olisi aiheellista käsitellä riittävällä laajuudella myös nettikirjoittelua, jos se herättää kysymyksiä. Ylipäänsä missä tahansa yksilöä käsittelevässä artikkelissa, jopa nekrologissa, olisi mielestäni sivuttava myös kritiikkiä. Toisaalta onhan human interest kaikille tuttu journalismin genre. Ei voida ajatella, että jollekulle ihmiselle pitää varata erityisen huono erityiskohtelu hänen Facebook-heittojensa takia.

Huvittavaa Twitterin kommenteissa oli se, kuinka eräillä tuntui olevan mielessään hyvinkin tarkka kuva siitä, millainen YLEn artikkelin olisi pitänyt olla. Sitä se punavihreään kuplaan joutuminen teettää. Mutta vakavasti ottaen, suosittelen kurkkaamaan ”Kunnollisvaalit 2012” -blogin koostetta tämän kaupunginvaltuutetun pahimmista nettijulkaisuista, ettei tarvitse olla välikäsien varassa. Puheet ”valkoisesta ylivallasta” rajoittuvat yhteen kuvaan, jollaista kenenkään järkevän ihmisen, varsinkaan perussuomalaisen poliitikon, ei tietenkään ikinä pidä julkaista netissä. Leimaaminen valkoisen ylivallan kannattajaksi on kuitenkin aika pitkälle vietyä. Entä sitten se värillinen roskasakki? Viittaa selkeästi johonkin rikosuutiseen, joka on taktisesti jätetty pois blogin ruutukaappauksesta.

harritauriainen4

Onko kuvitus provokaatio, vitsi vai kaupunginvaltuutetun rehellinen mielipide?

Valtuutetun kirjoitukset ovat kieltämättä roisia ja sivistyneeseen keskusteluun sopimatonta kieltä ja blogin esittelemät kuvavalinnat törkeitä ja rasistisia. Viisi asiatonta kuvaa vuosien varrelta (toisaalta lasketaanko veikkausmainos vuosikymmenten takaa asiattomaksi?) eivät ehkä kuitenkaan kerro koko totuutta ihmisestä. YLE silotteli käsittelemänsä henkilön nettihistoriaa ja ohitti sen hyvin lyhyellä maininnalla, kysyi toki henkilöltä itseltään lyhyesti kommenttia rasismisyytöksiin. Artikkeli esitteli valtuutetun perinteiseen human interest -tyyliin, muttei toisaalta yrittänyt tuputtaa lukijalle mitään yhtä oikeaa käsitystä käsittelemästään henkilöstä, toisin kuin kriitikot olisivat halunneet sen tekevän.


Mustamaalailuja

Yhteiskunnan polarisoituessa voimakkaasti media ei jää puolueettomaksi. Me kaikki tiedämme, miten eri ideologiat luokitellaan mediankin suosimassa mustavalkoisessa ajattelussa. Natseja ja sortajia yhtäällä, uhreja ja hyviksiä toisaalla.

Arvomaailman murros jättää jälkeensä menneistä arvoista vieraantuneen kuplan, jossa mielikuvitus laukkaa. Näin ajattelin, kun luin Nytistä HBO:n uudesta dystopiakertomuksesta The Handmaid’s Talesta. Atwoodin Orjattaresi-romaaniin (en ole lukenut) perustuva, nykyaikaan sovitettu kertomus on artikkelin mukaan pelottava, koska se ”voisi olla täyttä totta”. Voisiko?

Sarja perustuu idealle, että fundamentalistikristityt ovat tehneet vallankaappauksen ja alistaneet naiset miesten omaisuudeksi. Vanha testamentti on laki, ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat yms. rikolliset teloitetaan. Mikä kamalinta, abortti on kielletty ja säädetty rangaistavaksi!

On se äärikristillisyys sitten kamalaa. Toimittaja tulkitsee sarjan tapahtumia myös suvaitsevaiston uuden suosikkiuhrin, transseksuaalien, näkökulmasta. Veikkaanpa tästäkin päätellen, että sarja aika läpinäkyvästi tuputtaa ”oikeita arvoja” katsojilleen. Sarjan vahvasta visuaalisuudesta ja järkyttävän eksplisiittisestä sisällöstä päätellen katsojan televisio toimii jopa harvinaisen tehokkaana aivopesukoneena.

Kriitikko unohtaa mainita, että länsimainen ihmisarvokäsitys on syntynyt kristillisen kulttuurin tuotteena. Ja juuri tämän meille vielä kristillisyyden hiipumisesta huolimatta säilyneen arvopohjan vuoksi kauhistumme The Handmaid’s Talen kuvaamista vääryyksistä.

Juuri kristillisessä yhteiskunnassa naisten oikeudet, demokratia ja vapaudet ovat päässeet syntymään. Ihmiselämän syvä kunnioitus, joka koskee myös syntymättömiä lapsia, on turvallinen arvopohja juuri sarjassa kuvattuja kauheuksia vastaan.

Punavihreään kuplaan kuuluvat eivät näe natseja kaikkialla, vaikka näin usein väitetään. He eivät näe natseja katsoessaan peiliin. Nytin artikkelista päätellen HBO:n uusi sarja ulkoistaa pahuuden salakavalalla tavalla. Itseäni pelottaa tällaisen kaukaa haetun kristillisen dystopian sijaan se, että omaan arvomaailmaansa kritiikittömästi suhtautuvat harhaanjohdetut liberaalit lähtevät demokratian ulkopuolisin keinoin ”pahiksia” vastaan. Ehkä heidän oma vallankaappauksensa onkin jo kaikessa hiljasuudessa käynnissä tajuamattamme silmiemme edessä?


Itsesensuurista

Itsesensuuri on lahja.

Kuvittelepa vain, mitä joutuisit sietämään, jos ihmiskunta ei tuntisi itsesensuuria. Kuvittelun tueksi voit käydä lukemassa Suomi24:ää. Mieti sitten, millaista olisi, jos kaikkialla ja kaikissa asiayhteyksissä ihmisten ulosanti olisi sellaista. (Jos siellä on jollain taikatempulla saatu nostettua keskustelun tasoa viime vuosina, olen asiasta vallan tietämätön; en tapaa käydä siellä. Mutta Radio Millenniumin musavideo antaa osviittaa siitä, mitä tarkoitan.)

Meitä on moneksi. On heitä, jotka töksäyttävät asioita ennen kuin ajattelevatkaan. Joskus tuntuu siltä, että he eivät ajattele sanomisiaan edes jälkikäteen, mutta ehkä he vain ajattelevat niin eri tavalla kuin minä, ja se selittää, etteivät he muutu yhtäkkiä vaivaantuneiksi ja yritä äkkiä muuttaa puheenaihetta. Osa töksäyttelijöistä on loppujen lopuksi todella herttaisia, se riippuu vain siitä, onko heillä riittävän harmiton luonne.

Ja sitten on sellaisia kuin minä, jotka ovat mieluummin tunteja hiljaa kuin riskeeraavat että tulisi sanottua jotain hölmöä tai sopimatonta. Ja mitä kauemmin vaikenee, sitä korkeampi on kynnys lähteä keskusteluun. Onneksi vaikeneminen on suomalaisessa kulttuurissa edelleen yleensä hyväksyttävää.

Väärää mieltä olevat saisivat puolestani mielellään sensuroida itseään nykyistä enemmän. En kuitenkaan lähde heitä sensuroimaan, vaan sensuroikoot itse, jos sensuroivat. Odotan kyllä, että hekin sallivat oman ideologiansa vastaisten mielipiteitten esittämisen.

Yhteiskunnallinen hegemonia kannustaa vääränlaiseen itsesensuuriin, jossa tosiasiat ja tärkeät huomiot uhrataan yleisen hyväksyttävyyden nimissä. Yleinen keskusteluilmapiiri kannustaa harmittomaan diibadaabaan (”kivapuhe”), jonka kyseenalaistajat leimataan helposti jollain paheksuvalla nimityksellä. Nämä leimakirveet ovat mielenkiintoisesti vasemmistoliberaalien hallussa, ja konservatiivit ovat toimineet pitkälti niiden ehdoilla.

En oikein ole perillä, mikä tämä viime vuosina julkisuuteen noussut alt-right-liike on. Alt-rightiä on kiivaasti pyritty lokeroimaan äärioikeistoon, jopa natsismiin. Koska leimakirveet ovat liberaalien hallussa, täytyy suhtautua varauksella. Olen ymmärtänyt, että alt-rightin kimppuun on käyty niin voimakkaasti juuri siksi, että alt-right torjuu nuo lähtökohdat, joiden säännöillä perinteinen oikeisto on kiltisti pelannut. Siksi se on liberaaleille vaarallinen. Jää nähtäväksi, onko liike vastustuskykyinen mustamaalaukselle vai osoittautuvatko vastustajien väitteet todeksi.

Ei mitään vappupuheita tänä vuonna, vaan itsesensuuria!


Anni Sumari (toim. ja suom.): Óðinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut

Muinaista kansanperinnettä tutkiessani minua kiehtoo ajatus siitä, mitä jos noissa taruissa on säilynyt tiedonjyväsiä (vaikkakin ajan kuluessa hämärtyneitä) ihmiskunnan varhaisista vaiheista. On jännittävää, kuinka eri kulttuurien myyteissä on yllättäviä yhtäläisyyksiä.

Ajatusleikkiähän kaikki tyynni. Tähän väliin haluan silti jakaa linkin mystiselle sivustolle, joka käsittelee muun muassa juuri näitä mytologioiden yhteneväsyyksiä.

Anni Sumarille ei riitä titteliksi pelkkä ”toimittaja” eikä pelkkä ”suomentaja”, mitä tulee Óðinnin ratsuun, mutta molemmat nimikkeet yhdessä tekevät edes kohtalaisesti kunniaa suurelle työlle, jonka hän on tehnyt muinaisskandinaavisen mytologian selvittämiseksi. Hän on ammentanut käännöksistä, kommentaareista ja uudelleenkerronnoista esittääkseen runo-Eddan ja proosa-Eddan myytit ymmärrettävänä kokonaisuutena.

Sumarin hyvin kirjoittama johdantokappale kertoo mytologian ydinasiat, jotta lukija on heti juonessa mukana, ja myöhemmin alaviitteissä selitetään Eddaa siten, että ymmärrys karttuu sopivasti vähitellen.

Tällainen mistään mitään tietämätön moukka kiinnittää kyllä ensimmäisenä huomiota teoksen nimeen. ”Óðinn”? Eikös se kirjoiteta Odin? Niin kuin Soldiers of Odin, tiedäthän? No, itse asiassa Eddan keskiaikaiset käsikirjoitukset ovat islantilaisia, joten on vallan asiaankuuluvaa noudattaa alkukieltä. Óðinnin ratsussa esimerkiksi Asgård on Ásgarður. Valhallaa Sumari sitä vastoin ei ole kääntänyt Valhölliksi, vaan on antanut vakiintuneen kieliasun jäädä valikoiduissa tapauksissa.

Tomb Raider 8: Baddies

Skandinaavinen mytologia on inspiroinut paljon popkulttuuria, mm. Tomb Raider: Underworld -peliä. Kuvassa Lara Croft kohtaa Helheim-nimisellä tasolla sen, mitä hänen kauan sitten kadonneesta äidistään Ameliasta on jäljellä. Tästä on tullut puoliksi elävä ja puoliksi kuollut, kuten Lokin tytär Hel, tuonelan eli Helheimurin hallitsija. Tässä linkki lyhyeen kirjoitukseen (englanniksi) aiheesta Tomb Raideria ja arkeologiaa käsittelevällä sivustolla.

Skandinaavisen mytologian mukaan maailmankaikkeus koostuu yhdeksästä maailmasta. Muinainen demonisten tulihenkien maa Múspellsheimur jää hämärän peittoon, sillä sinne ei sijoitu säilyneiden myyttien tapahtumia, sikäli kun Óðinnin ratsun läpi lukeneena muistan. Pääasiassa myytit kertovat jumalten sompailusta oman maansa Goðheimurin, jättiläisten maan Jötunheimarin ja ihmisten maan Mannheimurin välillä. Tarkemmin sanottuna Goðheimur on aasajumalten maa (siellä sijaitsee Ásgarður, aasojen linnakaupunki), kun taas toinen jumalten suvuista on vaanit, joiden maa on Vanaheimar. Menikö jo tarpeeksi monimutkaiseksi? Mytologian mukaan aasoilla ja vaaneilla oli sota, joka päättyi rauhansopimukseen. Rauhan vakuudeksi vaaneista kolme – siis Njörður, Freyr ja Freija – muuttivat Ásgarðuriin asumaan aasojen luo. Sumari selittää johdannossa, että tämän myytin ajatellaan liittyvän siihen, kun skandinaaveista tuli sotaisia viikinkejä ja he tarvitsivat uudet, sotaisammat jumalat vanhojen agraaristen vaanien tilalle. Lopulta tuli ”rauha” eli aasat ja vaanit integroitiin samaan mytologiaan tasa-arvoisesti palvottaviksi. (Eddan muistiin kirjoittamisen aikaan oli varmasti jo unohdettu paljon aasoja edeltäneen ajan uskonnosta, eikä Edda tunnekaan nimeltä muita vaaneja kuin nuo kolme Ásgarðuriin muuttanutta: Njörðurin, Freyrin ja Freijan.)

Óðinnin ratsun avauslukuna on Näkijättären ennustus, joka kertoo salaperäisellä tavalla maailman synnystä ja tulevasta maailmanlopusta, Ragnarökin taistelusta. Sumarin hienossa lyyrisessä käännöksessä on tunnelmaa. Ote:

Aikojen aamussa, kun Ýmir-jättiläinen eli, ei ollut hiekkaa eikä merta, ei viileitä aaltoja tai maata, ei ollut taivasta yllä; oli suunnaton kuilu, ammottava Ginnungagap, siellä ei ruoho kasvanut.

Ei kasvanut, kunnes Borin pojat nostivat esiin maan muodot, loivat kuuluisan Miðgarðurin. Etelästä paistoi aurinko rakennuskiville, ja vihreät yrtit versoivat maasta.

Etelästä tuli aurinko, kuun sisar, pitkin taivaanrantaa salejaan löytämättä, kuukaan ei tiennyt voimaansa, tähdet eivät tunteneet sijojaan.

Óðinnin ratsuMuinaisskandinaavisen kerronnan hienouksia ovat kenningit, runolliset kiertoilmaukset, joita kirjan alaviitteet selittävät. Esimerkiksi Runouden siman ryöstö -kertomuksessa Fjalar- ja Galar-kääpiöt tappavat viisaan Kvasir-jumalan, ottavat hänen verensä talteen ja käyttävät siitä simaa, joka tekee juojastaan taitavan runoilijan. Kertomuksessa selitetään: ”Siksi runoutta kutsutaan joskus kääpiöiden juomaksi tai Kvasirin vereksi”. Tapahtumat etenevät siten, että Suttungur-jättiläinen hylkää Fjalarin ja Galarin kaukaiselle luodolle ja hukkumiskuolema uhkaa heitä nousuveden tullessa. He suostuttelevat Suttungurin viemään heidät takaisin kuivalle maalle lahjomalla hänet runouden simalla. Siksi ”kääpiöiden juoman” ja ”Kvasirin veren” lisäksi myös ”kääpiöiden alus” on runouden kenning, olihan tuo runouden materialisaatio eli Kvasirin verestä tehty sima kääpiöiden konsti päästä luodolta pois. Yhä uusien kenningien hoksaaminen mytologiaa lukiessa on ilo.

Óðinnin ratsu on hyvä aloitus skandinaavisen mytologian tutkimiselle. Kävin yläkouluaikoina mytologiaa käsitelleen valinnaisen uskonnon kurssin; nyt olisi korkea aika palata näihin teemoihin ja sivistää itseään. Siinä sivussa saisi nauttia Suttungurin simaakin.


Laatikon ulkopuolella: Voisiko sananvapaus olla absoluuttista?

Monet pitävät sananvapauden rajoittamista perusteltuna silloin, kun on kyse pyhäinhäväistyksestä, vihan levittämisestä, syrjimisestä tai huijaamisesta. Nämä perustelut ovat läsnä länsimaisten demokratioiden lainsäädännössäkin.

Kaikissa näissä rajoittamisperusteissa on sama ongelma: niitä ei voida soveltaa tasapuolisesti eri tahoihin, eli oikeus ei ole sokea. Jos sananvapauden rajoittaminen tapahtuu puolueellisesti, se synnyttää katkeruutta ja vihaa ja kannustaa vaikuttamaan laittomin keinoin yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella. Laaja sananvapaus sen sijaan vakauttaa yhteiskuntaa.

Oikeus on sokea

Olen uskovainen mies enkä todellakaan halua, että maassamme levitetään jumalanpilkkaa. On kuitenkin käynyt selväksi, ettei jumalanpilkkalakimme suojaa kristinuskon pyhiä asioita läheskään niin valppaasti kuin islamin. Vielä vähemmän kuin jumalanpilkan hyväksyvää yhteiskuntaa haluan yhteiskuntaa, jossa oma vakaumukseni on erityisen heikossa suojeluksessa muihin vakaumuksiin verrattuna.

Viha on paha asia; kaikkien pitäisi rakastaa toisiaan. Mutta raainta on poliittisten edistyksellisten, siis vihervasemmiston, ”pyhä” viha, oikeutettu viha, joka hehkuu suvaitsemattomia kohtaan. Progressiiviset sanovat, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Mutta he määrittelevät suvaitsemattomuuden kovin lavealla kädellä. Uhriutumisretoriikkansa avulla he kääntävät kuitenkin oikeuslaitoksen puolelleen ”suvaitsemattomia” rankaisemaan.

Miksi pitäisi sietää syrjivää puhetta, jossa vähätellään ihmisiä heidän sukupuolensa, rotunsa, seksuaalisen suuntautumisensa tai muun sellaisen olennaisen ominaisuuden perusteella? Viime aikoina on monesti toisteltu mantraa, että omalla sananvapaudella ei saa rajoittaa muiden vapauksia. Mutta eihän sananvapauden käyttö muiden oikeuksia rajoita! Kaikkien ihmisoikeudet pysyvät voimassa, sanoi kuka tahansa mitä tahansa.

Suomessa ja ympäri maailman on keskusteltu viime aikoina paljon valemedioista. Laajan sananvapauden hyvä puoli on kuitenkin se, että valheellista tietoa vastaan on mahdollista hyökätä julkisesti. Toisaalta oikeuslaitos on rajoittanut myös tosiasioiden julkaisemista aiemmin mainituilla perusteilla… Toinen näkökohta on, että objektiivista totuutta harvoin saavutetaan, kun on kyse poliittis-ideologisesta keskustelusta. Jos MV-lehti on valemedia niin entä sitten YLE, joka väitti, että Donald Trumpin valtaannousun myötä ulkoministeriössä tapahtui ”joukkopako”, kun kokeneet virkamiehet erosivat vastalauseena? Todellisuudessa eroanomusten jättäminen hallinnon vaihtuessa lienee osittain normaali käytäntö, ja ministeriön johdon vaihtumisen syyt ovat moninaiset ja osin epäselvät.

Miten voisi toimia yhteiskunta, jossa sananvapaus olisi turvattu absoluuttisesti? Jossa mikään yllä mainituista perusteista ei kelpaisi sananvapauden rajoittamiseen? Nyt joudumme ajattelemaan laatikon ulkopuolella (outside the box), emmekä saa koskaan tietää, millainen anarkia tuollaisessa yhteiskunnassa todellisuudessa vallitsisi – ellemme sitten ota absoluuttista sananvapautta kokeiluun.

Nähdäkseni ongelmana nykyisessä rajoittavassa sananvapauskäsityksessä on kyvyttömyys erotella toisistaan kahta erillistä asiaa: sitä, mikä on laitonta ja sitä, mikä on moraalitonta. Moniarvoisessa yhteiskunnassa emme lailla sanele, mikä on moraalitonta, vaan varmistamme lailla ihmisille mahdollisimman tasapuolisesti mahdollisimman rajoittamattomat vapaudet elää sellaista elämää, jonka he itse uskovat olevan moraalisesti hyvää.

Retoriikka ”saako muka sanoa mitä tahansa?” on juuri lainsäädännön ja moraalin väärää sekoittamista. Siihen voidaan vastata: ei tietenkään saa (moraalisesti), mutta ei minkään sanomisesta pidä käräjille joutua.

Oikeusjärjestelmä ei saa demokraattisessa oikeusvaltiossa tuomita sanomisia sen perusteella, sopivatko ne oikeusistuimen omiin tai yhteiskunnan vallitseviin moraalikäsityksiin. On kohdeltava samalla lailla Sebastian Tynkkysen lausahdusta ”islam on kitkettävä Suomesta”, mahdollista vapaa-ajattelijan lausahdusta ”kristinusko on kitkettävä Suomesta” sekä tolkun ihmisen lausahdusta ”uusnatsismi on kitkettävä Suomesta”. Ensiksi mainitun lausahduksen osalta apulaisvaltakunnansyyttäjä ja käräjäoikeus päättivät tulkita, että siinä vaaditaan kaikkien islamia kannattavien ihmisten poistamista maastamme syrjivästi, uskontonsa perusteella.

Absoluuttisen sananvapauden yhteiskunnassa minkään asian sanominen ei sinänsä olisi laitonta. (On muuten hyvä huomata, että meidän omassa todellisessakaan yhteiskunnassamme ei sananvapaudella ole kielletty loukkaavien asioiden sanomista, vaan sananvapauden määritellään sisältävän myös ihmisiä loukkaavien ajatusten esittämisen.) Kuitenkin on selvää, ettei aivan minkä tahansa asian sanominen aivan missä tahansa tilanteessa olisi sallittua. Hyvä käsitys ”sananvapauden rajoituksista” yhteiskunnassa, jossa on ”rajaton sananvapaus”, saadaan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Oliver Wendell Jones nuoremman perusteluista vuonna 1919 annettuun sananvapaustuomioon. Hän käytti fraasia ”shouting fire in a crowded theater”, ’sanan tulipalo huutaminen tupaten täydessä teatterissa’.

Tähän väliin en voi olla mainitsematta, että poliittisten edistyksellisten vihaama konservatiivikommentaattori Milo Yiannopoulos joutui tällaisen raukkamaisen tempun uhriksi Yhdysvaltain yliopistokiertueellaan – tempun tarkoituksena oli, ironista kyllä, estää häntä käyttämästä sananvapauttaan.

Tulipalon huutaminen tupaten täydessä teatterissa viittaa siis siihen, että tällainen tulipalohuijaus aiheuttaisi pakokauhun, ihmiset rynnistäisivät ulos ja saattaisvat vaikka talloa jalkoihin jäävät kuoliaaksi. Satoja ihmisiä onkin kuollut tällaisissa todellisissa tapauksissa.

Tällainen sananvapauden rajoitus on aina oikein: kielto aiheuttaa todennettavissa olevaa vahinkoa. (Nimenomaan konkreettista vahinkoa, joka on suurempi kuin ihmisten sananvapauden rajoittamisen tuottama vahinko.) Tämä ei oikeastaan ole sananvapauden rajoittamista, koska ei kielletä puhumista vaan vahingon aiheuttaminen, ja tuon vahingonhan voi aiheuttaa millä tavoin tahansa; sananvapauden käyttö on vain yksi monista mahdollisista välineistä, jotka ovat epäolennaisia lopputuloksen kannalta.

Ihmisten loukkaantuminen ei ole todennettavaa vahinkoa, ellei sitten kyseessä ole vaikkapa kiusanteko, joka kohdistuu jotakuta itsemurhan partaalla olevaa vakavasti masentunutta yksilöä vastaan. Miksi vaikkapa homojen haukkuminen täysilaidallisella asiatonta puhetta olisi sallittua? Koska yhtä lailla vastakkaisten asioiden sanominen olisi sallittua. Laaja sananvapaus mahdollistaa myös asiattomien hyökkäyksien torjumisen vastahyökkäyksellä. Ja voidaan edelleen todeta, että absoluuttisen sananvapauden kannattaminen ei tarkoita tuollaisten asiattomien puheenvuorojen kannattamista. Ne säilyvät moraalittomina, vaikka niistä ei oikeusistuimissa rangaistakaan.

Vastakkaisten asioiden sanominen on nytkin sallittua. Miksi ei riittänyt, että suvaitsevaisto olisi julkaissut Sebastian Tynkkysen kirjoitukselle vastakkaisia argumentteja puolustaakseen islamin noudattamista maassamme? Tulee väistämättä mieleen, että vastapuolella ei ehkä ollutkaan riittäviä järkiargumentteja, joten Tynkkysen näkemys piti torjua sensuurin kautta.

Lyhyellä aikavälillä rajoittamattoman sananvapauden käyttöönoton häviäjiä olisivat progressiiviset, siis vihervasemmistolaiset, aktivistit. Hehän eivät enää voisi viedä itselleen epämiellyttäviä puheenvuoroja uhriutuen oikeusistuinten tuomittaviksi. Mutta heidänkin kannattaisi kannattaa laajaa sananvapautta, koska vastustaminen olisi lyhytnäköistä. Vaikka juuri nyt yhteiskunta ei uhkaisikaan heidän sananvapauttaan, sellainenkin tilanne on tulevaisuudessa kuviteltavissa.

Todettakoon näin laatikon ulkopuolella ollessamme, että ei se absoluuttinen sananvapaus mikään elinehto ole. Ei demokraattisessa, yksilönvapauksia vaalivassa oikeusvaltiossa eläminen ole välttämätöntä, eikä ehkä edes erityisen hyvä asia; sovinnaisuuttamme vain olemme siihen tuudittautuneet.


%d bloggers like this: