Kirjoittajan arkistot: perttuk

Kuvablogi: Krakova

Krakovassa oli viime viikolla melkein yhtä lämmintä kuin Suomessa. En valitettavasti onnistunut saamaan matkaseuraa reissulleni, josta puolet kului yleislääketieteen WONCA Europe -konferenssiin osallistuen. Yksin matkustaminen ei koetellut minua yhtä kovalla kädellä kuin viimesyksyinen matkani Wittenbergiin, ja positiivista oli, että sain pysähtyä kaikessa rauhassa omaan tahtiini nähtävyyksien äärelle.

Majoituin BC 29 -nimisessä huoneistohotellissa Kazimierzissä eli vanhassa juutalaiskaupunginosassa, josta on tullut Krakovan trendikkäin kaupunginosa. Viihdyin hyvin viikonlopun meluja lukuun ottamatta.

Hotellin ikkunasta oli hieno näkymä Kristuksen ruumiin basilikaa kohti.

Puolassa katolisuus elää vahvana, ja koreat, hyvin pidetyt kirkot olivat Krakovassa suosittuja nähtävyyksiä. Tässä kuva em. kirkon sisältä. Luterilaista katolinen meininki hämmentää: mitä virkaa kaikilla sivualttareilla on ja miten hartaudenharjoittaja voisi keskittyä kaiken tuon kullan, koristeen ja taiteen keskellä? Bazylika Bożego Ciała

Toinen sisäpuoleltakin näkemäni kirkko oli Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkko. Oletettavasti apostoleista juuri Pietarin ja Paavalin patsaat olivat nauttineet painepesusta, kun muiden oli annettu vapaammin patinoitua. Kościół Świętych Apostołów Piotra i Pawła

Myös Pietarin ja Paavalin interiöörin taide oli päätä huimaavaa, ja pääsinpä myös laskeutumaan jännittävälle seikkailulle kirkon kryptaan. Mainitaan vielä, että kirkot olivat myös lompakolle ystävällisiä nähtävyyksiä – vapaa pääsy. Ulkopuolella kyltit varoittivat aiheuttamasta häiriötä, mikäli jumalanpalvelus olisi meneillään.

Kyllähän niistä kirkoistakin kyllikseen saa jossain vaiheessa, mutta en voi olla mainitsematta Euroopan suurimman keskiaikaisen torin laidalla sijaitsevaa Pyhän Marian basilikaa. Kuulin siellä tämän lontoolaiskuoron (London Oriana Choir) ilmaiskonsertin, jossa esitettiin mm. Palestrinan ja nykysäveltäjienkin tuotantoa. Kokemus hulppeassa kirkossa oli sanoinkuvaamaton, enkä ryhtynyt sitä kameroinkaan kuvaamaan, oli parempi vain tarttua hetkeen. Voin näyttää vain tämän alkulämmittelykuvan.

Krakovan suosituimpia nähtävyyksiä on Wawelin kuninkaallinen linna. Nykyisin valtionpäämiehenä on presidentti, mutta menneiden vuosisatojen loistoa voi muistella esimerkiksi linnanmäellä, jolla on useita maksullisia kierroksia, joista valita. Sekä tuo maksuton katedraali, jonka kiersin. Katedraali näkyy panoraamakuvan keskivaiheilla. Etualalla taas mies, joka disintegroitui kamerani panoraamaominaisuuden teknisten rajoitteiden vuoksi. Ei olisi kannattanut liikkua kuvan etualalla! 🙂

Veiksel-joen silta kylpee ilta-auringossa. Wisła

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Mainokset

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni* äänikirjaa, ja sen inspiroimana tämä blogimerkintänikin on kokeileva: tarjoan sen samassa formaatissa.

*) Oikeastaan minulla oli lapsena Miina ja Manu -kirjoja ja muita sellaisia kasetteina, eli ei tässä ollutkaan kyse uuden kokeilemisesta vaan lapsuuteen taantumisesta.

Opin Pientä kirjapuotia Pariisissa lukiessani, että äänikirja on äänitteenä taideteos itsessään. Yksi lukija puhuu omalla persoonallaan eri tunnelmien kuvauksia ja erilaisten hahmojen sanoja. Siihen vaaditaan lahjoja! Kustantajan on valittava kulloisenkin kirjan ”kuuloinen” lukija. Pienen kirjapuodin Pariisissa tapauksessa Bazar on tehnyt oivan valinnan. Erja Mannon äänessä on sopivasti rentoutta ja huumorin karetta tällaiseen sadunomaiseen, romantisoituun ja elämänmyönteiseen kertomukseen.

Tarinasta irtosi minulle vain murto-osa, koska kuuntelin sen läpi ajaessani työmatkoja. Äänikirjaan on vaikea keskittyä, sillä sen lisäksi että tarkkailen liikennettä, ajatus harhailee odottamattoman kaoottisesti arkipäivän asioissa. Pohdin, etten kostuisi juuri enempää kirjan kuuntelemisesta linja-auton kyydissä, sillä jokin sitä keskittymistä aina veisi.

Pieni kirjapuoti PariisissaPaljon Nina Georgen romaanista jäi siis huomaamatta, mutta pääpiirteissään juoni on tämä: Monsieur Perdu on ”kirjallisuusapteekkari”, kirjoja ihmisten sydänsurujen hoitoon sun muihin tarpeisiin myyvä viisikymppinen vanhapoika. Nuorempana hänellä oli ollut iki-ihana rakkaussuhde viinitarhurin vaimoon Manoniin, jolle yksi mies ei ollut riittänyt. Manonin sydäntä särkevä menettäminen kahtakymmentä vuotta aiemmin palasi nyt Perdun tietoisuuteen erään nuorukaisen löytäessä hänen kirjallisuusapteekistaan Manonin viimeisen, tuolloin lukematta jääneen, kirjeen. Tästä saa alkunsa Perdun seikkailun- ja kirjallisuusviitteentäyteinen matka jokiproomulla Provenceen.

Pidin kirjan kauniista ajatuksista ja kepeästä leikittelystä. George kuvaa yleismaailmallisia elämän ilmiöitä oivaltavasti. Pieni kirjapuoti Pariisissa on juuri sitä, mitä klassiselta ranskalaiselta romaanilta odottaisi – vaikkakin George on saksalainen.

Ainakin tässä tapauksessa äänikirja on onnistunut formaatti, mutta missä olosuhteissa siihen jaksaisi keskittyä paremmin? Ehkä ainoa oikea tapa kuunnella kirjoja onkin oman kultsipuppelin lukemana vuoteessa ennen nukkumaanmenoa… Tai sitten yritän tällä virkkeellä vain jäljitellä Georgen välillä yltiöromanttista tyyliä ;).


Humina

Hulluksi tulemisen pelko ja hulluksi luulluksi tulemisen pelko. Molemmat vähän nostivat päätään, kun aloin kuulla ääniä. (Tai erästä ääntä.) Nyt kuitenkin uskallan kirjoittaa siitä, koska sain kuulla, etten ole yksin.

YouTube-video tiesi kertoa, että 2 % ihmisistä pystyy kuulemaan mystisen huminan (tai hurinan), jonka syntymekanismista ei ole tietoa. Sitä esiintyy videon mukaan esikaupunkialueilla – sopii kuvaan. Monenlaista mahdollista syytä huminalle on ehdotettu, esimerkiksi että se saattaisi liittyä jotenkin sähkömagneettisiin kenttiin. Kyseessä ei selvästikään ole tinnitus, kun kerran sen on voitu todeta kuuluvan vain tietyissä paikoissa. Humina on voimakkaampaa yöllä kuin päivällä. Sen kuulevat ihmiset ovat raportoineet esimerkiksi unen häiriintymistä.

Häiritsevä ääni, jonka lähde on tuntematon, on ahdistava tai jopa pelottava. Itseäni humina järkytti niin paljon, että muistan varmuudella ensimmäisen kerran, kun se herätti: 1.3.2017 vastaisena yönä. Minulla on myös useita päiväkirjamerkintöjä siitä. — Tässä se nähdään, että omaan muistiinsa ei voi luottaa. Päiväkirjassani ensimmäinen merkintä koskeekin 10.3.2017 vastaista yötä. (Sivuhuomautuksena mainittakoon tutkimus, jossa kysyttiin ihmisiltä, missä he olivat WTC:n terrori-iskujen tapahtuessa. Vuorenvarmana vastanneista ihmisistä todella suurella osalla oli valemuisto, sillä objektiiviset todisteet osoittivat heidän todellisen sijaintinsa olleen muu kuin heidän muistamansa.)

Videolla tuota ääntä kuvaillaan dieselmoottorin käyntiääneksi. Itsekin epäilin sitä ensin moottoriajoneuvon ääneksi. Taisin ajatella kaukaista helikopteria. Päiväkirjastani 10.3.2017:

Viime yönä klo 2.45 maissa kylkeä kääntäessäni huomasin ärsyttävän surinan/huminan. Tuli ulkoa, muuttui ikkunan avatessani kirkkaammaksi. Lähde jäi mysteeriksi. Ärsytti. Laitoin korvatulpan.

Ilmiön toistuessa jouduin nukkumaan muutaman ei-peräkkäisen yön olohuoneen sohvalla. Ääni kyllä kuului olohuoneessakin, mutta ei niin voimakkaana kuin makuuhuoneessa. Ilmiö on ollut sillä lailla epäjohdonmukainen, että sen voimakkuus on vaihdellut yöstä toiseen, ja monesti se on esiintynyt vain yksittäisinä öinä ilman mitään peräkkäisyyttä. Huminan tutkimisessa minua on auttanut se, että minulla on vain yksi kuuleva korva: olen joutessani keskellä yötä kävellyt seinänviertä ja kuulostellut äänen suuntaa. Humina tuntui jotenkin resonoivan makuuhuoneeni isossa ikkunassa. Toisekseen se kuulosti resonoivan olohuoneen seinärakenteissa ja kuului pieneltä olohuoneen seinän alueelta kirkkaana ja korkeana, kun se muuten on varsin matala ääni.

Kuvaavasti äänen häiritsevyydestä kertoo, että yksittäisten olohuoneyöpymisten lisäksi se sai minut järjestelemään makuuhuonettani uusiksi.

Kuin kunnon sähköallergikko, huomioin mahdollisena huminan lähteenä taloni vieressä olevan muuntamon. Lisäksi mieleen tuli parinsadan metrin päässä oleva kaukolämpöasema – huminan voimakkuuden vaihtelu eri öinä ja monet huminattomat yöt voisivat selittyä sillä, että tuulen suunta vaihtelee – mutta mielestäni huminaa on esiintynyt myös kesällä, jolloin kaukolämpötuotanto lienee varsin pientä.

Humina

Kuva: wakingphotolife (Flickr)

Wikipediassakin on oma artikkelinsa tästä huminasta (löytyy myös hyvin suppeasti suomeksi). Sen keskeisenä viestinä näyttäisi olevan, että humina syntyy todennäköisesti eri mekanismeilla eri paikoissa. Tämä selittää erilaiset ominaisuudet, kuten että toisissa tapauksissa korvatulpat auttavat ja toisissa ei. On huomionarvoista, että pitkällä matkalla äänistä suodattuu korkeita taajuuksia pois, jolloin jäljelle jää matalaa huminaa. Tosi jännä tieto on, että ikäryhmistä keski-ikäiset vaikuttavat havaitsevan huminan todennäköisimmin. Mikä sen selittäisi, kun lapsilla on kuitenkin oletettavasti tarkin kuulo ja laajin taajuuskaista? Ehkä vielä jännempää on, että eri paikoissa huminan kuulevien ihmisten sukupuolijakauma vaihtelee.

Kuten videon YouTube-persoonallisuus vitsailee, nämä ovat ”kaikkien aikojen pahimmat arpajaiset”. Onneksi lisätieto tässä tapauksessa vähentää eikä lisää tuskaa. Eikä tuo mystinen ääni ole edes häirinnyt viime viikkoina. Alussa varmaan eniten huolestuttikin se mahdollisuus, että nukkumarauhan häiritsijä rupeaisi kiusaamaan joka yö.


Dan Brown: Inferno

Joku tarkkanäköinen huomautti jo Dan Brownin ensimmäisten professori Langdonin seikkailuista kertovien romaanien kohdalla, että ne toistavat samaa kaavaa hahmovalikoimassansa ja juonenkehittelyssänsä. (Olen aiemmin kirjoittanut Da Vinci -koodista, Enkeleistä ja demoneista sekä Kadonneesta symbolista.) Inferno vaikuttaa ensi alkuun tekevän saman jälleen uudestaan, ja jotenkin vielä tylsemmällä tavalla, ilman sarjan aiempien kirjojen jänniä salaliittoteorioita.inferno

Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä Brown ravistelee juonen ihan uudelle tolalle. Sitäkin hän on toki tehnyt aiemmissa romaaneissaan, mutta Infernon käänteet ja ratkaisut olivat kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavia.

Inferno lähtee liikkeelle sellaisella herkullisella tilanteella, että päähenkilö, symbologian professori Robert Langdon, on menettänyt muistinsa viime päiviltä. Ensin lukijasta tuntuu, että kirjailija ei ota tästä lupaavasta lähtökohdasta läheskään kaikkia mahdollisuuksia irti, mutta lopulta lukija saa havaita, että {häntä on jymäytetty pahanpäiväisesti. Mikään ei ollutkaan sitä miltä näytti.}

Infernon keskeinen teema on väestöräjähdyksestä johtuva uhka ihmiskunnan tulevaisuudelle – se on se inferno. Siihen nivoutuu syvällistä eettistä pohdintaa hyväksyttävistä ratkaisukeinoista. Hyvin mielenkiintoista asiaa lääkärille, mutta varmaan melkein kenelle tahansa muullekin. Loppuratkaisu, {keinotekoisen viruksen leviäminen kaikkialle maailmaan, on joltain katsantokannalta peräti onnellinen loppu.} Ihan samanlaista järisytystä ei loppuhuipennus tuo mukanaan kuin vaikkapa Enkeleissä ja demoneissa, ja nythän käy myös ilmi, että millään Robert Langdonin ja muiden vaivannäöllä ei {ollutkaan vaikutusta lopputulemaan,} mutta oli Brownin seikkailu kuitenkin lukemisen arvoinen. Kokonaisuutena arvioisin sen Kadonnutta symbolia paremmaksi mutta kahta ensimmäistä romaania tylsemmäksi.


Milo Yiannopoulos: Dangerous

Paedophilia is the first—and only—thing that should come to your mind from the name ”Milo Yiannopoulos”… according to the vocal opposition. Reflecting the escalated political polarisation in the United States, Milo’s political enemies machinated a public controversy by strategically releasing a year-old video recording right before the CPAC convention where Milo was to speak. While the controversy didn’t cost Milo his fan base, I believe it did further marginalise him from the mainstream.

More recently, there was an attempt to denigrate Milo with a video showing people, at a bar with Milo, making Nazi salutes. He swiftly addressed the video on social media, though, claiming it was intentionally staged.Dangerous

Why these attempts to discredit Milo? Dangerous, Milo’s bestselling book on current political issues, doubling as something of an autobiography, explains Milo’s point of view. One answer lies in the book’s title: to his enemies, Milo is dangerous. I originally figured that his sharp delivery of politically conservative opinions is hard for leftists  to argue against, making him dangerous. In Dangerous, Milo points out a different danger, referring to himself belonging to a sexual minority:

I’m also particularly terrifying to the Left because they see in me a repeat of the 1980s, when workers across Britain and the United States turned to Reaganism and Thatcherism. In the age of Trump, the Left are worried I might not be the only dissident minority. They’re afraid you might agree with me.

The Alt-Right isn’t what it used to be

A brief introduction of Milo Yiannopoulos is in place. He’s a journalist and an eccentric conservative political commentator. Religion Catholic, nationality British, with Jewish, Greek and Irish ancestry. A provocative personality known for outrageous statements and escapades targeting leftism, feminism, Islam, etc. Recently gay-married to a black man.

I’ve been thinking about the ”alt-right” recently. The mainstream media frequently discusses the movement whose mascot is Pepe the frog. The media doesn’t really get it right, though, according to Milo.

Is Milo alt-right?

He says he isn’t. But in his book, he clarifies the obscurity surrounding the concept. You see, something happened to it.

Milo credits himself for the ”most influential piece of political journalism” in 2016: ”An Establishment Conservative’s Guide to the Alt-Right,” published on Breitbart, the popular conservative (alternative) news source. In this article, he described the alt-right as a movement for a wide variety of conservatives. Later, ”alt-right” was redefined as something exclusively sinister:

In effect, the extremist fringe of the alt-right and the leftist media worked together to define ”alt-right” as something narrow and ugly, and entirely different from the broad, culturally libertarian movement Bokhari [the Breitbart article’s co-author] and I sketched out. This wanton virtue signaling was wholly unjust to young members of the movement who were flirting with dangerous imagery and boundary pushing. Bokhari and I called them ”memesters,” and those are the people I will always speak up for.

Milo has something more to say about the media’s influence:

From day one, the media had an agenda with the alt-right: turn it into a synonym for ”Neo-Nazi,” and then accuse all young conservatives of being members of the movement. It’s an old game, and it’s growing exceedingly tedious. ¶ Because I was guilty of writing the only even-handed analysis of the alt-right—in other words, I gave them a fair hearing, as I thought journalists were supposed to do—the mainstream media decided to crown me the queen of the movement.

Milo uses several pieces of character evidence to disown today’s alt-right. While today’s alt-right is racist, anti-Semitic, and homophobic, Milo is a Jew with a black boyfriend. In his speehes, in response to allegations of belonging to the alt-right, he always describes in obscene detail how he pleases his black partner in bed (humorous but distasteful; if there’s one thing I don’t trust about Milo it’s sexual moral, even if the paedophilia-advocacy allegations are unbased).

In addition, Milo points out that alt-rightists have repeatedly expressed their hatred towards him. This is a questionable defence, though, as recent revelations suggest Milo has been fraternizing with Richard Spencer, an alt-right icon and white supremacist, among other communications.

The culture wars

The aforementioned political polarisation in the Western world may interestingly have its roots far back in the past. Early on in his book, Milo educates his readers about Marxist Antonio Gramsci’s plan to undermine the foundations of the capitalist society—family values, nationalism, and religion—through culture in order to succeed in a proletarian revolution.

Today’s popular culture is to great extent like Gramsci envisioned, which feels like a grave concern to me as the society is falling to more and more insanity based on ”progressive” ideology rejecting the reality.

Milo writes that the left adjusted Gramsci’s ideas and practically won the culture wars in every field: media, academia, and the arts. (One artform refused to give in to ”cultural Marxism”: the gamers.) He fiercely criticises the right for failing to fight these battles and speak to the masses. Milo convincingly explains what makes left-wing cultural warfare so appalling: the left wants to eliminate all fun, strictly control artistic freedom, and make everything political. (Gaming, he claims, was the only artform ”naturally resistant” to this politisation. Milo’s insights into gaming and internet cultures are among the most informative contents of Dangerous.)

Milo believes his own approach to be winning: he constantly ridicules the left and disregards political correctness in doing so. So far, this has made him attract lots of attention among students, i.a. Students are a very important target group as universities are so thoroughly filled with left-wing hegemony. (We are reading more and more about the suppression of free speech on campuses and other such concerning developments.)

Milo’s outrageous humour is found on pretty much every page of Dangerous, making the book hilarious to read at times.

Victimisation is weaponisation

As we all have surely observed, the left is fixated with the settings of oppressors and the oppressed. A good position in the ”victim hierarchy” means prestige and benefits among the leftists. Milo explores the case of a Black Lives Matter leadership aspirant who turned out to be white according to his birth certificate. He’d also embroidered the story of how he got beaten in a racist attack. And there are other similar cases of forged victimhood accounts.

The social justice activists are distorting more than just their autobiographies, Milo claims. He points out how the BLM movement’s talking points are in conflict with factual social problems within the black community and how their actions are actually counteracting black people’s interests.

It’s sad that due to political polarisation, Milo’s suggestions for improving the conditions of people of colour are totally rejected on ad hominem bases by the left.

Milo proceeds to thoroughly and successfully criticise left-wing activists’ narrative. This is one of several chapters of his book that explores the disproportionate classification of people into oppressors and victims. It’s no news that the left evaluates whites on whole different standards than people of other ethnicities. Frustratingly, they are blind to their own racism when, say, redefining the term ”racism” in a racist way. Milo exposes blatant racism in speeches and actions of left-wing/”progressive” activists, ignored or downplayed by their co-leftists.

In separate chapters, Milo explores the wide-spreadedness of left-wing bias in the media and warns about the same biased censorship being implemented in social media. (The social media part is most unnerving.) He also addresses his own permanent ban from Twitter, which he says was the best thing that has happened to him publicity-wise.

Islam gets its own chapter in Dangerous, too. Muslims are a most challenging group when it comes to left-wing oppressor/victim classification.

A few quick points to cover the rest

  1. The most difficult thing to understand in Dangerous is the conflict between Milo’s religious identity and sexual orientation. His absurd synthesis between the two seems to be working for him, though.
  2. Milo is optimistic about the future of conservatism. His explicit optimism may also be a trick to motivate his followers. The book’s last chapter is advice for young minds about how to take on the cultural battle.
  3. ”Fake news” has become a politically biased characterisation of certain news sources. By the way, I also remember Milo stating earlier in a lecture of his that ”fact-checking” is a form of biased journalism (I don’t think he mentions it in Dangerous). This was sort of a revelation to me, because now I don’t have to wonder why the woman who has been labelled the fact-checking journalist of Finland is also one of the journalists with the most politically coloured updates on social media.
  4. There’s so much more than what I’ve managed to summarise. Dangerous spans numerous subject matters and even broadens the reader’s general knowledge.

Was my book review boring? I’m sorry, I don’t have Milo’s sense of humour. Entertainment-wise, I can promise you that Dangerous is far more interesting to read.

Knowing the media’s left-wing bias, the recent exposé by BuzzFeed must be taken with a grain of salt. Milo had this to say about it:

Recently I learned that Buzzfeed had acquired a large volume of my private emails. Within them are conversations with friends, colleagues and loved ones going back some years. Buzzfeed reproduces some of these emails in its coverage today. In addition, a video has emerged that shows me singing karaoke in a bar in Texas in 2016. Unbeknownst to me, Richard Spencer fans made racist hand gestures during my rendition of “America The Beautiful.” These same racists took a video of the event and sent it to Buzzfeed this week. As I have always said, the far Right hates me as much as the far Left does: I am told a figure on the Right paid one of Richard Spencer’s nutty goons $10,000 for this video. He has been bragging about it for weeks. Which suggests the whole thing was a set up, engineered by white nationalists to take me out. As some of you know, I have severely impaired vision and I did not see these hand gestures happen. Here is the statement I have just sent Buzzfeed: "I have said in the past that I find humor in breaking taboos and laughing at things that people tell me are forbidden to joke about. Everyone who knows me has seen me make jokes about some awful things. But everyone who knows me also knows I'm not a racist. As someone of Jewish ancestry, I of course condemn racism in the strongest possible terms. I have stopped making jokes on these matters because I do not want any confusion on this subject. I disavow Richard Spencer and his entire sorry band of idiots. I have been and am a steadfast supporter of Jews and Israel. I disavow white nationalism and I disavow racism and I always have. “I have severe myopia, due to a congenital eye defect, as has been widely reported and as many people know or have seen from my squinting during public speeches. In a dark bar, I did not see these hand gestures. If I'd have realized white nationalist losers were hailing me as their leader, I'd have immediately walked off stage. I stand for, as always, race-blind nationalism. Now, if you'll excuse me, I'm enjoying my honeymoon with my black husband.”

A post shared by MILO (@milo.yiannopoulos) on

It’s only fair that Milo gets to share his side of the story. Dangerous might work as quite an eye-opener. Even for those who mostly disagree, the book should bring about some healthy criticism when it comes to the mainstream media and political hegemony. That said, Milo certainly isn’t right about everything and does deserve his fair share of criticism. In general, you can’t leave your political convictions hanging from some ”hero”, for sic transit gloria mundi.


%d bloggers like this: