Tämä teos osui silmään joululahjaostoksilla jokunen vuosi sitten ja päätyi serkulleni osoitettuun pakettiin siinä toivossa, että saisin joskus lainata ja itsekin lukea sen. Niin onkin nyt tapahtunut.
Villi Suomen historia on sopivan kepeällä asenteella mutta samalla tieteellisellä paikkansapitävyydellä kirjoitettu tietokirja, joka pyrkii vastaamaan kysymykseen, miten aito tiede erotetaan humpuukista. Teos lähestyy kysymystä selkeiden esimerkkien kautta, muttei karta myöskään vaikeiden rajanvetotapausten käsittelemistä. Tieteenfilosofian perustavanlaatuisen kysymyksen ohella tohtori Inkeri Koskinen käsittelee kiehtovia näennäistieteilijöitä Suomen historiasta. Osa näistä on ilmeisen vakavissaan uskonut asiaansa, toiset taas ovat rakennelleet jonkinlaista narratiivista totuutta (tätä käsitettä Koskinen ei ilmiöstä tosin itse käytä) – ja joistakuista ei ota ollenkaan selvää.
Näennäistieteen esimerkeiksi kirjoittaja nostaa erilaiset väitteet suomalaisten muinaisesta kuningaskunnasta ja korkeakulttuurista, jonka olemassaolosta virallinen historiatiede ei lausu halaistua sanaa. Olen törmännyt teorioihin Suomen muinaisista kuninkaista jo aiemmin, mutta enpä ennen tämän kirjan lukemista tiennyt, kuinka pitkä ja monivaiheinen on näiden teorioiden historia ja kuinka moni harrastelija näitä asioita on tutkinut. Opin, että virallisen totuuden vastaiset kertomukset Suomen muinaisuudesta kuuluvat samaan jatkumoon kuin 1500–1600-luvuilla Ruotsissa syntynyt gööttiläinen historiankirjoitus, jossa muinaiset gootit samaistettiin eteläruotsalaisiin göötteihin ja näin luotiin ruotsalaisille uljas historia. Suomalaisten kuningaskuntamenneisyydestä kirjoitti ensimmäisen kerran 1600-luvun historioitsija Johannes Messenius teoksissaan Scondia Illustrata ja Suomen riimikronikka. Vuonna 1700 taas Daniel Juslenius kirjoitti Turun akatemian väitöskirjassaan Aboa vetus et nova (Vanha ja uusi Turku) toistaen Messeniuksen väitteitä ja nokittaen vielä omilla lisäyksillään – mutta tuohon aikaan faktuaalinen paikkansapitävyys ei ollut itsestäänselvyys, vaan väitöskirjan tyylilajissa oli kyse kyvystä puolustaa akateemisessa väittelyssä omaa näkökantaa (sekä latinan kielitaidosta), kuten Koskinen asiaa kirjassaan avaa.
Villi Suomen historia kertoo myös historiantutkimuksesta nationalismin ja sotien aikana, esimerkiksi Yrjö von Grönhagenin työstä natsi-Saksan Ahnenerbe-instituutissa (tai Wikipedian mukaan seurassa), jossa pyrittiin tuottamaan natsi-ideologian mukaista kansantieteellistä tutkimusta. Muista kirjan käsittelemistä kiehtovista tapauksista mainittakoon esimerkkinä Kalevalan historiallisuudesta tarinoinut Ior Bock.
Pseudohistorioiden historiaa käsittelevien lukujen lomassa Inkeri Koskinen haastattelee useita asiantuntijoita ja näin etenee kirjansa tutkimuskysymyksen kanssa, siis: mikä erottaa aidon tieteen näennäistieteestä? Koskinen kertoo ensin Sigurd Wettenhovi-Aspan löytämistä yhtäläisyyksistä suomen ja lukuisien muiden kielten väliltä ja haastattelee sitten suomen kielen professori Kaisa Häkkistä selvittääkseen, miten tiede tutkii kielten historiaa.
Olen hieman herkkä politisoitumiselle ja akateemisen maailman vasemmistohenkiselle puolueellisuudelle, joten valpastuin, kun Villi Suomen historia siirtyi kertomaan oikeistolaisuuden yhteyksistä salaliittoteorioihin ja pseudohistoriaan – kansallismieliset kiinnostuvat oman kansan uljasta menneisyyttä koskevista väitteistä luonnollisesti muita enemmän, joten yhteyttä ei voi väittää tuulesta temmatuksi. Lopulta teos ei mennyt liian pitkälle poliittisissa kysymyksissä eikä minulla siis ole nokan koputtamista tässä suhteessa.
Villi Suomen historia on paikoin hieman raskaslukuinen, mutta suosittelen sitä yhtä kaikki ainakin akateemiselle lukijalle. Pelkkää viihdettä kirja ei ole, mutta se popularisoi mukavasti tieteenfilosofista pohdiskelua ja avaa harvinaislaatuisesti suomalaista näennäishistoriaa tieteellisestä näkökulmasta.
Krooninen äly 
Jätä kommentti