Aihearkisto: Kirjat

Anni Sumari (toim. ja suom.): Óðinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut

Muinaista kansanperinnettä tutkiessani minua kiehtoo ajatus siitä, mitä jos noissa taruissa on säilynyt tiedonjyväsiä (vaikkakin ajan kuluessa hämärtyneitä) ihmiskunnan varhaisista vaiheista. On jännittävää, kuinka eri kulttuurien myyteissä on yllättäviä yhtäläisyyksiä.

Ajatusleikkiähän kaikki tyynni. Tähän väliin haluan silti jakaa linkin mystiselle sivustolle, joka käsittelee muun muassa juuri näitä mytologioiden yhteneväsyyksiä.

Anni Sumarille ei riitä titteliksi pelkkä ”toimittaja” eikä pelkkä ”suomentaja”, mitä tulee Óðinnin ratsuun, mutta molemmat nimikkeet yhdessä tekevät edes kohtalaisesti kunniaa suurelle työlle, jonka hän on tehnyt muinaisskandinaavisen mytologian selvittämiseksi. Hän on ammentanut käännöksistä, kommentaareista ja uudelleenkerronnoista esittääkseen runo-Eddan ja proosa-Eddan myytit ymmärrettävänä kokonaisuutena.

Sumarin hyvin kirjoittama johdantokappale kertoo mytologian ydinasiat, jotta lukija on heti juonessa mukana, ja myöhemmin alaviitteissä selitetään Eddaa siten, että ymmärrys karttuu sopivasti vähitellen.

Tällainen mistään mitään tietämätön moukka kiinnittää kyllä ensimmäisenä huomiota teoksen nimeen. ”Óðinn”? Eikös se kirjoiteta Odin? Niin kuin Soldiers of Odin, tiedäthän? No, itse asiassa Eddan keskiaikaiset käsikirjoitukset ovat islantilaisia, joten on vallan asiaankuuluvaa noudattaa alkukieltä. Óðinnin ratsussa esimerkiksi Asgård on Ásgarður. Valhallaa Sumari sitä vastoin ei ole kääntänyt Valhölliksi, vaan on antanut vakiintuneen kieliasun jäädä valikoiduissa tapauksissa.

Tomb Raider 8: Baddies

Skandinaavinen mytologia on inspiroinut paljon popkulttuuria, mm. Tomb Raider: Underworld -peliä. Kuvassa Lara Croft kohtaa Helheim-nimisellä tasolla sen, mitä hänen kauan sitten kadonneesta äidistään Ameliasta on jäljellä. Tästä on tullut puoliksi elävä ja puoliksi kuollut, kuten Lokin tytär Hel, tuonelan eli Helheimurin hallitsija. Tässä linkki lyhyeen kirjoitukseen (englanniksi) aiheesta Tomb Raideria ja arkeologiaa käsittelevällä sivustolla.

Skandinaavisen mytologian mukaan maailmankaikkeus koostuu yhdeksästä maailmasta. Muinainen demonisten tulihenkien maa Múspellsheimur jää hämärän peittoon, sillä sinne ei sijoitu säilyneiden myyttien tapahtumia, sikäli kun Óðinnin ratsun läpi lukeneena muistan. Pääasiassa myytit kertovat jumalten sompailusta oman maansa Goðheimurin, jättiläisten maan Jötunheimarin ja ihmisten maan Mannheimurin välillä. Tarkemmin sanottuna Goðheimur on aasajumalten maa (siellä sijaitsee Ásgarður, aasojen linnakaupunki), kun taas toinen jumalten suvuista on vaanit, joiden maa on Vanaheimar. Menikö jo tarpeeksi monimutkaiseksi? Mytologian mukaan aasoilla ja vaaneilla oli sota, joka päättyi rauhansopimukseen. Rauhan vakuudeksi vaaneista kolme – siis Njörður, Freyr ja Freija – muuttivat Ásgarðuriin asumaan aasojen luo. Sumari selittää johdannossa, että tämän myytin ajatellaan liittyvän siihen, kun skandinaaveista tuli sotaisia viikinkejä ja he tarvitsivat uudet, sotaisammat jumalat vanhojen agraaristen vaanien tilalle. Lopulta tuli ”rauha” eli aasat ja vaanit integroitiin samaan mytologiaan tasa-arvoisesti palvottaviksi. (Eddan muistiin kirjoittamisen aikaan oli varmasti jo unohdettu paljon aasoja edeltäneen ajan uskonnosta, eikä Edda tunnekaan nimeltä muita vaaneja kuin nuo kolme Ásgarðuriin muuttanutta: Njörðurin, Freyrin ja Freijan.)

Óðinnin ratsun avauslukuna on Näkijättären ennustus, joka kertoo salaperäisellä tavalla maailman synnystä ja tulevasta maailmanlopusta, Ragnarökin taistelusta. Sumarin hienossa lyyrisessä käännöksessä on tunnelmaa. Ote:

Aikojen aamussa, kun Ýmir-jättiläinen eli, ei ollut hiekkaa eikä merta, ei viileitä aaltoja tai maata, ei ollut taivasta yllä; oli suunnaton kuilu, ammottava Ginnungagap, siellä ei ruoho kasvanut.

Ei kasvanut, kunnes Borin pojat nostivat esiin maan muodot, loivat kuuluisan Miðgarðurin. Etelästä paistoi aurinko rakennuskiville, ja vihreät yrtit versoivat maasta.

Etelästä tuli aurinko, kuun sisar, pitkin taivaanrantaa salejaan löytämättä, kuukaan ei tiennyt voimaansa, tähdet eivät tunteneet sijojaan.

Óðinnin ratsuMuinaisskandinaavisen kerronnan hienouksia ovat kenningit, runolliset kiertoilmaukset, joita kirjan alaviitteet selittävät. Esimerkiksi Runouden siman ryöstö -kertomuksessa Fjalar- ja Galar-kääpiöt tappavat viisaan Kvasir-jumalan, ottavat hänen verensä talteen ja käyttävät siitä simaa, joka tekee juojastaan taitavan runoilijan. Kertomuksessa selitetään: ”Siksi runoutta kutsutaan joskus kääpiöiden juomaksi tai Kvasirin vereksi”. Tapahtumat etenevät siten, että Suttungur-jättiläinen hylkää Fjalarin ja Galarin kaukaiselle luodolle ja hukkumiskuolema uhkaa heitä nousuveden tullessa. He suostuttelevat Suttungurin viemään heidät takaisin kuivalle maalle lahjomalla hänet runouden simalla. Siksi ”kääpiöiden juoman” ja ”Kvasirin veren” lisäksi myös ”kääpiöiden alus” on runouden kenning, olihan tuo runouden materialisaatio eli Kvasirin verestä tehty sima kääpiöiden konsti päästä luodolta pois. Yhä uusien kenningien hoksaaminen mytologiaa lukiessa on ilo.

Óðinnin ratsu on hyvä aloitus skandinaavisen mytologian tutkimiselle. Kävin yläkouluaikoina mytologiaa käsitelleen valinnaisen uskonnon kurssin; nyt olisi korkea aika palata näihin teemoihin ja sivistää itseään. Siinä sivussa saisi nauttia Suttungurin simaakin.


Theo Hakola: Veren reitti

Luulenpa, että joku kirjallisuutta tunteva kuvailisi Theo Hakolan esikoisromaania “postmoderniksi”. Minulle se näyttäytyy pitkälti niin, etten pysy teoksen juonen kintereillä. On loppujen lopuksi melko vaikea selittää (ja ymmärtää), mistä Veren reitti kertoo.

Teos lähtee liikkeelle amerikkalaisen Peterin lapsuudesta. Hänellä on kirjailijan tavoin suomalaiset sukujuuret. Pidän tavasta, jolla Peterin lapsenomaista mielenmaisemaa maalaillaan: millaisena perhedynamiikka, epätasapainoinen äiti keskiössä, näyttäytyy lapselle ja miten mustavalkoinen ja idealistinen onkaan hänen omaksumansa luterilainen eetos.

Peterin amerikkalaistuvan suvun linkki suomalaisuuteen on Suomesta maahan muuttanut isoisoäiti, jonka anti Peterille jää vähäiseksi, sillä ikäkin jo painaa. Lukijalle kuitenkin paljastetaan isoisoäidin vaiheista sellaista, minkä Peter vasta aikamiehenä saa riemukseen kuulla.

Sitten tutustutaankin toiseen päähenkilöön, Jaskaan, ja ajaudutaan postmodernismin syövereihin. Kuvioon sekoittuu varsin epäortodoksinen versio Zorrosta. Espanjan sisällissota linkittää sosialisti Jaskan vanhaan maailmaan.8039a1781f782975fda15c473a2bb-orig

Romaanin kerronta on toisaalta inhorealistista, toisaalta runollista. Suorasukainen, graafinen ja perversion leimaama seksuaalisuuden kuvaus saa sopivan aisaparin mielipuolisuuden päämäärättömästä sanoittamisesta.

Varaan elämässäni tosi huonosti aikaa kirjallisuudelle. Veren reitin lukeminen tapahtuikin monessa pätkässä hitaasti edeten, mikä selittänee osaltaan vaikeuden pysyä kärryillä. Veren reitti ei tehnyt erityisen hyvää vaikutusta, mutta siinä oli jotain sellaista, mikä saattaa saada minut tarttumaan teokseen jonain päivänä uudemman kerran. Josko sanoma toisella lukemalla aukeaisi paremmin?


Blaise Pascal: Geometrisestä mielestä ja muita pohdiskeluja

Muistatko Pascalin kolmion? Tiedätkö mitään Blaise Pascalista, miehestä, jonka mukaan se on nimetty? Hänen kunniakseen on muuten nimetty ohjelmointikielikin.

WSOY on julkaissut yksissä kansissa Pascalin teokset Geometrisestä mielestä, Kolme puheenvuoroa suurten asemasta ja Vertailu varhaisten ja meidän aikamme kristittyjen välillä hyödyllisten alkusanojen kanssa. Niiden lisäksi mukana on Pascalin ja Louis-Isaac Lemaître de Sacin keskustelu Epiktetoksesta ja Montaignesta, joka ei saatesanojen mukaan ole aito taltiointi todella käydystä keskustelusta, mutta jota “pidetään ensiarvoisen tärkeänä Pascalin katsomuksellisen kehityksen dokumenttina”.

Varhaisin muistoni korkeamman matematiikan asioista on päiväkoti-iästä, jolloin isäni selitti minulle äärettömyyden käsitettä. Se tuli mieleeni lukiessani Pascalin tutkielmaa Geometrisestä mielestä. Siinä hän selittää matemaattista (ja yhtä lailla filosofista) todistamista ja selittää äärettömyyden käsitettä – etenkin sitä, miten asiat voidaan jakaa osiin ad infinitum. Hän selittää äärettömän osiin jakamisen seikkaperäisesti, mutta toteaa joutuvansa hyväksymään sen, että jotkut eivät vain tajua. Geometrisestä mielestä on luonteeltaan lopulta varsin tieteenfilosofinen teos selittäessään esimerkiksi määrittelemistä ja totuutta. Geometrian (geometrialla tarkoitettiin aikoinaan matematiikkaa) Pascal toteaa perustuvan määritelmää vaille jääviin käsitteisiin, joiden kauneus – ja samalla geometrian kauneus – onkin siinä, että ne ovat luonnollisen järjen valossa selviä.

Kolme puheenvuoroa suurten asemasta on viisautta ajoilta, jolloin Pascal vieraili Luynes’n herttuan luona ja antoi tämän pojalle Charles-Honorélle arvokkaan opetuksen, siis kolme puheenvuoroa. Niissä hän korostaa vallanpitäjän moraalisia velvollisuuksia kansaa kohtaan Jumalan suunnittelemaan järjestykseen nojaten. Pascal oli viisas myös uskon alueella. Sama asia on perusteltu kolmesta eri näkökulmasta, mikä ei ole ollenkaan redundanttia vaan välittää viestin vaikuttavasti.

Lisää uskonasioita Pascal käsittelee Vertailussa varhaisten ja meidän aikamme kristittyjen välillä. Kristillisyys todella kohtaa hankalan vaikeuden, kun kirkon jäseneksi tullaan pian syntymän jälkeen eikä kasteoppilasvaiheen seurauksena. Jos opetus unohdetaan ja kristillisyyttä pidetään itsestäänselvyytenä, maailman paheet asettuvat asumaan kristittyjen sydämeen. Niin totta nyky-Suomessakin.swh838

Keskustelu Sacin kanssa paljastaa, että Pascal lähti mukaan jansenistisen liikkeen yhteisöön Port-Royaliin. Keskustelun aitous kyseenalaistettiin jo varhain, mutta se siis kertoo kuitenkin Pascalin ajatuksista ja katsomuksellisesta kehityksestä. Keskustelu on se osa tätä kokoelmaa, joka eniten menee minulta yli hilseen, enhän tunne juurikaan filosofeja. Epiktetos ja Montaigne ovat kuitenkin Pascalin puheissa vastakkaiset filosofit, jotka ovat kumpikin hakoteillä, mutta joiden kummankin filosofiassa on jotain ammentamisen arvoista. Pascalin ajatuksenkulku synteesin luomiseksi ei ole ollenkaan tylsää luettavaa.


Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Mitä tapahtui Atlantikselle? Mistä on kyse eri puolilla maailmaa tunnetuissa vedenpaisumuskertomuksissa? Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa tieteisromaanissa Sarasvatin hiekkaa nämä arvoitukset ratkeavat samalla kun muutama tiedemies juoksee kilpaa ilmastokatastrofia vastaan ja muu ihmiskunta jatkaa touhuaan autuaan tietämättömänä.

sarasvatin hiekkaaKirjoitustyyli antaa Risto Isomäestä kuvan diplomi-insinöörinä tai muuna kovana luonnontieteilijänä, niin teknisen tuntuista hänen proosansa on. En löydä tietoa hänen koulutushistoriastaan, mutta tiedetoimittajana hän on takuulla perehtynyt luonnontieteisiin. Sarasvatin hiekkaa ei loista kaunokirjallisilla ansioillaan, vaikka siinä yksi ihan toimiva rakkaustarina onkin juonta piristämässä sekä mielikuvitusta stimuloiva, elävästi kuvailtu seikkailu suuressa jääluolassa. Henkilöhahmot eivät tunnu kovin persoonallisilta vaan heillä tuntuu olevan yhteinen huumorintaju ja yhteiset arvot. Heidän ajattelunsa korkealentoisuus tuntuu epäuskottavalta. Juoni edistyy välillä pikajunan vauhtia, mikä selittää romaanin mukavan tiiviin koon.

Puolivälistä eteenpäin romaanin juoni tempaisee mukaansa. Kirjailijan asiantuntemus ja juonen muodostavat kiehtovat faktapohjaiset ideat, joissa kirjailija on elementissään, ovat verraton vahvuus. Miten kirja voikin samalla opettaa, sivistää ja viihdyttää!


Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Sokrateella oli oppilas Platon, Platonilla Aristoteles. Kun muistaa nämä kolme nimeä ja laittaa ne käänteiseen aakkosjärjestykseen, tietää keskeisimmät antiikin filosofit aikajärjestyksessä. Siinä jotain, mitä tiedän lukion filosofiankurssilla oppineeni.

Aristoteleellakin oli oppilas. Eikä kukaan muu kuin itse Aleksanteri Suuri! Tämän sain tietää tutustuttuani kirjailija Annabel Lyonin ensimmäiseen historialliseen romaaniin, Aleksanterin opettajaan. Siinä vasta läpimurto tämän genren debyyttinä!

Lyon kirjoittaa nimenomaan Aristoteleen ajasta Aleksanterin opettajana tämän ollessa teini-ikäinen. Tähän ajanjaksoon keskittyminen luo tietysti kirjaan sen punaisen langan, siis Aristoteleen ja Aleksanterin välisen suhteen. Jälkisanoissa Lyon kertoo ottaneensa paljon taiteellisia vapauksia ja keksineensä hahmoja, mikä hänelle toki suodaan.Aleksanterin opettaja

Ihmeen hyvin kirjailija on onnistunut aidossa vaikutelmassa. Autenttista maanläheisyyttä, inhimillisyyttä, myös tavallisia tunteita, jotka jotenkin tekevät kokonaisuudesta nätimmän. Voin niin monessa kohtaa kuvitella tapahtumat todelliseksi antiikinaikaiseksi meiningiksi. Miehisen mielenmaiseman maalailussa Lyon tuntuisi myös onnistuvan erinomaisesti. Jotkin asiat herättävät kyllä kysymyksiäkin, romaanista saa esimerkiksi melkein sellaisen kuvan ettei antiikin Makedoniassa ollut minkäänlaista seksuaalimoraalia, minkä kuvittelisin olevan epärealistista.

Aleksanterin opettaja toimi kaiken kaikkiaan erinomaisesti joululomalukemisena.


%d bloggers like this: