Avainsana-arkisto: uskonto

Anni Sumari (toim. ja suom.): Óðinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut

Muinaista kansanperinnettä tutkiessani minua kiehtoo ajatus siitä, mitä jos noissa taruissa on säilynyt tiedonjyväsiä (vaikkakin ajan kuluessa hämärtyneitä) ihmiskunnan varhaisista vaiheista. On jännittävää, kuinka eri kulttuurien myyteissä on yllättäviä yhtäläisyyksiä.

Ajatusleikkiähän kaikki tyynni. Tähän väliin haluan silti jakaa linkin mystiselle sivustolle, joka käsittelee muun muassa juuri näitä mytologioiden yhteneväsyyksiä.

Anni Sumarille ei riitä titteliksi pelkkä ”toimittaja” eikä pelkkä ”suomentaja”, mitä tulee Óðinnin ratsuun, mutta molemmat nimikkeet yhdessä tekevät edes kohtalaisesti kunniaa suurelle työlle, jonka hän on tehnyt muinaisskandinaavisen mytologian selvittämiseksi. Hän on ammentanut käännöksistä, kommentaareista ja uudelleenkerronnoista esittääkseen runo-Eddan ja proosa-Eddan myytit ymmärrettävänä kokonaisuutena.

Sumarin hyvin kirjoittama johdantokappale kertoo mytologian ydinasiat, jotta lukija on heti juonessa mukana, ja myöhemmin alaviitteissä selitetään Eddaa siten, että ymmärrys karttuu sopivasti vähitellen.

Tällainen mistään mitään tietämätön moukka kiinnittää kyllä ensimmäisenä huomiota teoksen nimeen. ”Óðinn”? Eikös se kirjoiteta Odin? Niin kuin Soldiers of Odin, tiedäthän? No, itse asiassa Eddan keskiaikaiset käsikirjoitukset ovat islantilaisia, joten on vallan asiaankuuluvaa noudattaa alkukieltä. Óðinnin ratsussa esimerkiksi Asgård on Ásgarður. Valhallaa Sumari sitä vastoin ei ole kääntänyt Valhölliksi, vaan on antanut vakiintuneen kieliasun jäädä valikoiduissa tapauksissa.

Tomb Raider 8: Baddies

Skandinaavinen mytologia on inspiroinut paljon popkulttuuria, mm. Tomb Raider: Underworld -peliä. Kuvassa Lara Croft kohtaa Helheim-nimisellä tasolla sen, mitä hänen kauan sitten kadonneesta äidistään Ameliasta on jäljellä. Tästä on tullut puoliksi elävä ja puoliksi kuollut, kuten Lokin tytär Hel, tuonelan eli Helheimurin hallitsija. Tässä linkki lyhyeen kirjoitukseen (englanniksi) aiheesta Tomb Raideria ja arkeologiaa käsittelevällä sivustolla.

Skandinaavisen mytologian mukaan maailmankaikkeus koostuu yhdeksästä maailmasta. Muinainen demonisten tulihenkien maa Múspellsheimur jää hämärän peittoon, sillä sinne ei sijoitu säilyneiden myyttien tapahtumia, sikäli kun Óðinnin ratsun läpi lukeneena muistan. Pääasiassa myytit kertovat jumalten sompailusta oman maansa Goðheimurin, jättiläisten maan Jötunheimarin ja ihmisten maan Mannheimurin välillä. Tarkemmin sanottuna Goðheimur on aasajumalten maa (siellä sijaitsee Ásgarður, aasojen linnakaupunki), kun taas toinen jumalten suvuista on vaanit, joiden maa on Vanaheimar. Menikö jo tarpeeksi monimutkaiseksi? Mytologian mukaan aasoilla ja vaaneilla oli sota, joka päättyi rauhansopimukseen. Rauhan vakuudeksi vaaneista kolme – siis Njörður, Freyr ja Freija – muuttivat Ásgarðuriin asumaan aasojen luo. Sumari selittää johdannossa, että tämän myytin ajatellaan liittyvän siihen, kun skandinaaveista tuli sotaisia viikinkejä ja he tarvitsivat uudet, sotaisammat jumalat vanhojen agraaristen vaanien tilalle. Lopulta tuli ”rauha” eli aasat ja vaanit integroitiin samaan mytologiaan tasa-arvoisesti palvottaviksi. (Eddan muistiin kirjoittamisen aikaan oli varmasti jo unohdettu paljon aasoja edeltäneen ajan uskonnosta, eikä Edda tunnekaan nimeltä muita vaaneja kuin nuo kolme Ásgarðuriin muuttanutta: Njörðurin, Freyrin ja Freijan.)

Óðinnin ratsun avauslukuna on Näkijättären ennustus, joka kertoo salaperäisellä tavalla maailman synnystä ja tulevasta maailmanlopusta, Ragnarökin taistelusta. Sumarin hienossa lyyrisessä käännöksessä on tunnelmaa. Ote:

Aikojen aamussa, kun Ýmir-jättiläinen eli, ei ollut hiekkaa eikä merta, ei viileitä aaltoja tai maata, ei ollut taivasta yllä; oli suunnaton kuilu, ammottava Ginnungagap, siellä ei ruoho kasvanut.

Ei kasvanut, kunnes Borin pojat nostivat esiin maan muodot, loivat kuuluisan Miðgarðurin. Etelästä paistoi aurinko rakennuskiville, ja vihreät yrtit versoivat maasta.

Etelästä tuli aurinko, kuun sisar, pitkin taivaanrantaa salejaan löytämättä, kuukaan ei tiennyt voimaansa, tähdet eivät tunteneet sijojaan.

Óðinnin ratsuMuinaisskandinaavisen kerronnan hienouksia ovat kenningit, runolliset kiertoilmaukset, joita kirjan alaviitteet selittävät. Esimerkiksi Runouden siman ryöstö -kertomuksessa Fjalar- ja Galar-kääpiöt tappavat viisaan Kvasir-jumalan, ottavat hänen verensä talteen ja käyttävät siitä simaa, joka tekee juojastaan taitavan runoilijan. Kertomuksessa selitetään: ”Siksi runoutta kutsutaan joskus kääpiöiden juomaksi tai Kvasirin vereksi”. Tapahtumat etenevät siten, että Suttungur-jättiläinen hylkää Fjalarin ja Galarin kaukaiselle luodolle ja hukkumiskuolema uhkaa heitä nousuveden tullessa. He suostuttelevat Suttungurin viemään heidät takaisin kuivalle maalle lahjomalla hänet runouden simalla. Siksi ”kääpiöiden juoman” ja ”Kvasirin veren” lisäksi myös ”kääpiöiden alus” on runouden kenning, olihan tuo runouden materialisaatio eli Kvasirin verestä tehty sima kääpiöiden konsti päästä luodolta pois. Yhä uusien kenningien hoksaaminen mytologiaa lukiessa on ilo.

Óðinnin ratsu on hyvä aloitus skandinaavisen mytologian tutkimiselle. Kävin yläkouluaikoina mytologiaa käsitelleen valinnaisen uskonnon kurssin; nyt olisi korkea aika palata näihin teemoihin ja sivistää itseään. Siinä sivussa saisi nauttia Suttungurin simaakin.


Kirkon virallinen linja?

YLE uutisoi hiljattain Kankaanpään seurakunnasta, missä pappisoikeudet menettänyttä konservatiivipappia on yritetty vielä pitää mukana seurakunnan toiminnassa piispaa uhmaten. Piispa Kaarlo Kallialan puuttumisen johdosta hänen saarnakeikkansa kuitenkin peruttiin. YLE kirjoittaa:

Kankaanpään seurakunnassa on pitkään väännetty peistä naispappeutta arvostelevien konservatiivien ja kirkon virallista linjaa edustavien välillä.

Cleric with Ceremonial Cape Displaying Manuscript Paintings at the Monastery of Na’akuto La’ab | AlanTässä toimittaja puhuu kirkon virallisesta linjasta, mutta ei se virallisesti sitä ole. On todettu, että naispappeuden torjuminen ei ole ev.lut. kirkon linjan mukaan harhaoppi (toisin sanoen ev.lut. kirkko ei ollut harhaoppinen koko olemassaolonsa aikaa vuoteen 1986 asti). Toiseksi naispappeutta hyväksyttäessä vuonna 1986 päätettiin, että jatkossakin naispappeuden vastustajilla olisi vapaus toimia kirkossa.

Tuolloin varmasti liberaalit ajattelivat, että naispappeuden vastustus katoaisi vähitellen itsestään. Näinhän ei kuitenkaan käynyt, mutta naispappeutta vastustavilla papeilla ei enää liene mahdollisuutta työskennellä vakaumuksensa mukaisesti juuri missään seurakunnassa. Naispappeuden vastustajaa ei myöskään vihitä papiksi, vaikka vuonna 1986 nimenomaisesti päätettiin, että vastustajat kelpaisivat jatkossakin papeiksi.

Piispa Irja Askola toivoi äskettäin, että avioliittolain myötä löydettäisiin kirkossa “kompromissi”. Voidaan ennustaa, että tämä kompromissi tarkoittaa aluksi samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen sallimista sitä haluaville ja lopulta vähä vähältä kristillistä avioliittokäsitystä kannattavien pappien toimintamahdollisuuksien kapenemista.

Näillä kompromisseillaan kirkko miellyttää kristinuskosta vieraantuneita massoja, mutta eipä näiden vieraantuneiden lojaliteetti pitkälle kanna. Enkä voi olla kyseenalaistamatta, mitä väliä kirkkoon sitoutuneella jäsenmäärällä edes on, jollei itse kirkko ole sitoutunut mihinkään.


Pekka Virkamäki: Arka ja ahdas ismi

Eksistentiaalisen tuskan syvä kokemus pakotti Pekka Virkamäen kiehtovalle mutta kovalle matkalle, josta hän kertoo mukaansatempaavasti omaelämäkerrallisessa teoksessaan Arka ja ahdas ismi (WSOY 2005). Virkamäki oli odottanut matkan olevan kuin kapuaminen Himalajalle, mutta hän ei lopulta saavuttanutkaan korkeamman tietoisuuden täydellistymistä vaan rojahti lumivyöryn mukana oikeastaan lähtöpisteeseensä.

Virkamäki tuntee tai ainakin antaa vaikutelman kuin tuntisi uskonnonfilosofian miltei läpikotaisin. Hän kirjoittaakin hotkineensa asepalvelusaikanaan sotilaskodin kirjaston kaiken uskonnon Descartesista alkaen. Tukholmaan muutettuaan hän tutustui Hare Krishna -lahkoon ja viivytystaistelun jälkeen “antautui” krishnalaisuudelle veljiensä jalanjäljissä.

Se myyttihän on jo moneen kertaan murrettu, että lahkoihin liittyisi lähinnä tyhmiä ja yksinkertaisia ihmisiä. Paremminkin ne kiehtonevat syvällisten ajattelijoita, niitä jotka parhaiten sopivat filosofi Zapffen käsitykseen ihmisistä. Itse asiassa Virkamäki tarjoaa kirjan alkumetreillä intiimin kurkistuksen omaan psykologiseen arviointiinsa.

Sama johdonmukaisuuteen pyrkiminen, ironista kyllä, hivutti minut vuosia myöhemmin myös pois Krishna-liikkeestä. Lahkovuosieni jälkeen kävin työvoimatoimiston persoonallisuustesteissä, joissa ilmeni, että kuulun jungilaisen tulkinnan mukaan ns. ESTJ-tyyppiin. Uskokoon ken haluaa, mistään kiveen hakatusta taulustahan ei ole kyse, mutta tunnistin itseni testin tuloksista ja saatoin paremmin ymmärtää Krishna-liikkeeseen liittymiseni ja syyt lähteä sieltä pois. Lukiessani testien tuloksia seuraava luonnehdinta osui hyvin kohdalleen: “ESTJ käyttää ajattelua maailman ohjaamiseen niin paljon kuin mahdollista. Nojautuminen ajatteluun tekee hänestä johdonmukaisen, analyyttisen ja objektiivisen kriittisen. Häntä ei saa vakuuttuneeksi mistään ilman älyllisiä perusteluja.” Edustamani “pehmeän ESTJ:n” mukavampiin ja inhimillisempiin ominaisuuksiin lueteltiin se, että “hän pitää tehtävistä, jotka antavat mahdollisuuden ilmaista itseään ja käyttää mielikuvitustaan. Omaperäinen, itsenäinen ja emotionaalinen. Ei pidä rutiinityöstä eikä tiukoista säännöistä. Suuntautuu taiteellista ilmaisua tai tulkintaa vaativiin tehtäviin”. Kaikkien näiden asioiden ja kokemusten summa johti minut Krishna-liikkeeseen, ja ajan mittaan myös ulos itselleni ahtaaksi muuttuneesta lahkosta.

Jo kirjan ensi luvusta saa vaikutelman, että Virkamäki on kova pohdiskelemaan ja analysoimaan syvällisiä. (Myöhemmin tosin ilmenee, että Krishna-liikkeessä tällaiselle pohdiskelulle oli tiukat raamit.) Virkamäen kuvaus ensimmäisestä eksistentiaalisen hädän kokemuksestaan viisivuotiaana sekä sen uudelleenaktivoitumisesta nuorenamiehenä Ruotsissa {(taisipa eksistentiaalinen tuska ilmaantua vielä uudelleen Hare Krishna -lahkosta lähtemisen jälkeen nelikymppisenä)} paitsi kertoo jotain syvästi henkilökohtaista kirjailijasta myös toimii oivana esimerkkinä Virkamäen kirjailijantaidoista, kyvystä ripotella kiehtovuutta tosielämän käänteille.

Aran ja ahtaan ismin kirjallisista ansioista ehkä suurin on kertomuksen pysyminen niin hyvin koossa (ja siinä muassa lukijan pysyminen kärryillä). Aiemmin käsiteltyihin tapahtumiin liitetään uutta niin, että lukija siirtyy sujuvasti hetkestä toiseen, vaikka kertomus ei etene täysin kronologisesti.

Toinen lukijaa ilahduttava seikka on hienovarainen huumori, joka pohjautuu tietenkin täysin tosielämään. Niinpä kirjalla on elämänmyönteinen pohjavire, vaikka käsiteltävä aihe onkin raskas. Kirjailija osaa myös välittää tosielämästä kauniita tunnelmia kuten ystävyyttä ja nostalgiaa; jälkimmäinen on hienosti läsnä jo paljon ennen kirjan loppuosaa.

Virkamäki viljelee kirjassaan niin paljon yksityiskohtia, etten voi olla miettimättä, kuinka paljon niistä on väärin muistettua tai jopa sepitettyä.

Virkamäki kirjoittaa näennäisen avoimesti, mitä asioita katuu ajoiltaan Helsingin Krishna-temppelin johtajana. Mietin, että jos hän kehtasi paljastaa tuonkin asian, niin kuinka rajuja mahtoivatkaan olla ne jutut, jotka hän jätti pois mainettaan varjellakseen. Kohdissa, joissa Virkamäki pohtii omia virheitään esimerkiksi ajoiltaan Helsingin temppelin johtajana, on jotain “vilpillistä”: kirja esittää asioita jälkiviisaana katsovan Pekka Virkamäen jalona yli-ihmisenä, joka kohtaa vilpittömästi menneisyyden virheensä; kuitenkin nuo virheet on vesitetty pukemalla ne inhimillisyyden kaapuun. Virkamäen katumukset ovatkin epäsuhdassa siihen, millaisina hän virheensä kirjassaan kuvaa. Jalous tuntuu siis aavistuksen vilpilliseltä, kuin jotain olisi peitelty.

Arka ja ahdas ismiMerkille pantavaa on se, että toisin kuin monet Krishna-lahkon jättäneet – kuten kirjassa itsessäänkin kerrotaan –, Pekka Virkamäki ei ulkoista kaikkea syyllisyyttä lahkolle, vaan löytää itsestään inhimilliset ja luonnolliset syyt mukaan lähtemiseen. Kun kirjan loppuhuipennus alkaa olla jo ohi, Virkamäki kertoo joutumisestaan {ahdistuksen valtaan ja psykiatriseen hoitoon; tämän siis tulkitsen osittain eksistentiaalisen ahdistuksen uudelleenaktivoitumiseksi, vaikka – kuten tavallista on – Virkamäki itse ja terveydenhuolto pitivät oireilua ensin ruumiillisena.} Tämän jälkeen syntyy kuitenkin kaunis vaikutelma onnellisesta lopusta, kun Virkamäki ikään kuin 15 lahkovuoden opettamana löytää rauhan, itseään tyydyttävän elämänfilosofian, jossa hän ottaakin {eksistentiaalisen tuskan vastaan avosylin, normaalina osana itseään, vanhana hyvänä tuttavana.} Virkamäki lukeutuu niihin, jotka eivät luovuta ennen kuin ovat saaneet uskonasiat pohdittua kunnioitettavan syvällä vakavuudella ja kovalla työllä. Vaikka hänen ajatuksistaan ei olekaan aivan samaa mieltä, ei voi muuta kuin nostaa hattua.

Arka ja ahdas ismi oli mainio lukukokemus. Mainitsemieni ansioiden, koossa pysyvän kerronnan, huumorin, taitavan ja mukaansatempaavan kirjoitustyylin, elämänmyönteisyyden ja terävien yksityiskohtien lisäksi opus tarjoaa kiehtovat ja eksoottiset puitteet aiheelle, joka alati kiinnostaa ihmiskuntaa, vaikka kovat arvot ja materialismi kuinka yrittävät sitä sysätä syrjään.


Ihan Franciscus vaan

Helsingin Sanomain toimittajalta olisi joskus menneisyydessä odottanut järkeä tajuta tai kykyä ottaa selville, ettei ennennäkemättömän paavinimen valitsevaa uutta paavia tituleerata “ensimmäiseksi”.

Toisaalta kämmi on saattanut sattua sitenkin, että on katsottu, mitä nimeä edellisestä uuden paavinimen valinneesta on tuoreeltaan käytetty. Toimittaja on siis saattanut katsoa arkistosta Helsingin Sanomia 27.8.1978, jolloin kerrottiin Johannes Paavali I:n valinnasta paaviksi edellisenä päivänä. Johannes Paavali I otti aloittaessaan ihmeellisen paavinimen “Johannes Paavali ensimmäinen”; ihmeellistä oli ensinnäkin se, että kenelläkään aiemmalla paavilla ei ollut ollut kaksoisnimeä, ja toiseksi se, ettei kukaan aiempi paavi ollut käyttänyt järjestyslukua “ensimmäinen”. Kun Johannes Paavali I:n valinnasta ilmoitettiin Pietarinaukion parvekkeella, sanottiin “Habemus papam –– Johannem Paulum primum”, kun taas 13.3.2013 kuultiin yksinkertainen ilmoitus “Habemus papam –– Franciscum”.

Tämä juttu oli muuten HT @JJ_McCullough (tämä on Twitter-kieltä ja tarkoittaa heard through eli kuultu henkilön x kautta).

Kotimaisten kielten keskus (Kotus) on jo vuosia sitten linjannut, että uusia hallitsijanimiä ei pidä suomentaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun aiemmin suomennettiin esimerkiksi Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaan nimi, niin häntä mahdollisesti seuraavan monarkin nimeä ei suomenneta, esim. hänen tytärtänsä Victoriaa ei ryhdyttäisi kutsumaan kuningatar Viktoriaksi.

Mielestäni paavinimien kohdalla pitäisi tehdä poikkeus, koska paavinimet otetaan yleensä raamatullisista nimistä tai pyhimysten nimistä, jotka jo tunnetaan suomeksi. Lisäksi paavinimet käännetään monella tavoin eri kielille, esimerkiksi Franciscus on englanniksi Francis, ruotsiksi Franciskus ym. Tuoreimmille paavinimille Benedictus ja Franciscus ei sattumoisin ole suomennoksia, esim. sen yhden pyhimyksen nimi on ihan Franciscus Assisilainen. Jos seuraava paavi ottaisi jonkin uuden uniikin nimen, joka olisi suomennettavissa, tulisi se mielestäni suomentaa. Ei olisi luontevaa valita sitä latinankielistä versiota käytettäväksi suomeksi. Vallan itsestään selvää olisi mielestäni suomentaa nimi, jos samannimisten edeltäjienkin nimi on suomennettu, esimerkiksi Paulus VII olisi suomennettava Paavali VII:ksi.

Aikamme surullisesta copy-paste-journalismista kertoo se, että nykyisen paavin nimeksi kerrottiin säälittävimmissä suomalaisissa tiedotusvälineiden irvikuvissa Francis. HT @anttivesala


Gene Edward Veith Jr.: Löysin luterilaisuuden

Odotin takakansitekstin perusteella jotain muuta. Kirjailijalla olisi selvästi ollut rahkeita kertoa mitä mielenkiintoisimpia juttuja ajoista, jolloin hän eli “hengellisenä irtolaisena ajautuen uskonnosta toiseen, kirkkokunnasta toiseen, äärimmäisestä liberaalisuudesta fundamentalismiin”.

Mutta en sano pahaa sanaa hänen kirjastaan. Se on oikeastaan napakka kooste perinteisestä luterilaisesta opista (tunnustuksesta), ja se käsittelee ajankohtaisia aiheita kuten kirkon toimintaa maallistuvassa yhteiskunnassa. Sain monia ahaa-elämyksiä ja luterilainen oppi alkoi tuntua entistäkin järkevämmältä ja tyydyttävämmältä.

Muutamia katkelmia kirjasta:

Toinen tapa selvitä siitä, että moraaliset ihanteemme ovat ulottumattomissamme, on siirtää hyveellisyyden raja oman kokemusmaailmamme marginaaliin – – Laskemme moraalisen täydellisyyden rimaa, jotta se olisi helpommin ylitettävissä ja kontrolloitavissa.

Luterilainen hengellisyys keskittyy siihen, mitä Jumala tekee.

Huomasin, että olin aiemmin rakentanut itselleni omien arvostusteni mukaisen jumalan. Uskoin jumaluuteen, johon olin sijoittanut niitä ominaisuuksia, joista satuin itse pitämään. Tosiasiassa olin luonut jumalan omaksi kuvakseni.

Jos vetäydymme kristittyjen omiin kaninkoloihin ja annamme maailman, kirjaimellisesti, mennä helvettiin, syyllistymme Raamatun mukaan vakavaan rikokseen.

Tästä kirjasta voit ammentaa sisältöä maailmankatsomukseesi!

Löysin luterilaisuuden


%d bloggers like this: