Avainsana-arkisto: televisio

Mustamaalailuja

Yhteiskunnan polarisoituessa voimakkaasti media ei jää puolueettomaksi. Me kaikki tiedämme, miten eri ideologiat luokitellaan mediankin suosimassa mustavalkoisessa ajattelussa. Natseja ja sortajia yhtäällä, uhreja ja hyviksiä toisaalla.

Arvomaailman murros jättää jälkeensä menneistä arvoista vieraantuneen kuplan, jossa mielikuvitus laukkaa. Näin ajattelin, kun luin Nytistä HBO:n uudesta dystopiakertomuksesta The Handmaid’s Talesta. Atwoodin Orjattaresi-romaaniin (en ole lukenut) perustuva, nykyaikaan sovitettu kertomus on artikkelin mukaan pelottava, koska se ”voisi olla täyttä totta”. Voisiko?

Sarja perustuu idealle, että fundamentalistikristityt ovat tehneet vallankaappauksen ja alistaneet naiset miesten omaisuudeksi. Vanha testamentti on laki, ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat yms. rikolliset teloitetaan. Mikä kamalinta, abortti on kielletty ja säädetty rangaistavaksi!

On se äärikristillisyys sitten kamalaa. Toimittaja tulkitsee sarjan tapahtumia myös suvaitsevaiston uuden suosikkiuhrin, transseksuaalien, näkökulmasta. Veikkaanpa tästäkin päätellen, että sarja aika läpinäkyvästi tuputtaa ”oikeita arvoja” katsojilleen. Sarjan vahvasta visuaalisuudesta ja järkyttävän eksplisiittisestä sisällöstä päätellen katsojan televisio toimii jopa harvinaisen tehokkaana aivopesukoneena.

Kriitikko unohtaa mainita, että länsimainen ihmisarvokäsitys on syntynyt kristillisen kulttuurin tuotteena. Ja juuri tämän meille vielä kristillisyyden hiipumisesta huolimatta säilyneen arvopohjan vuoksi kauhistumme The Handmaid’s Talen kuvaamista vääryyksistä.

Juuri kristillisessä yhteiskunnassa naisten oikeudet, demokratia ja vapaudet ovat päässeet syntymään. Ihmiselämän syvä kunnioitus, joka koskee myös syntymättömiä lapsia, on turvallinen arvopohja juuri sarjassa kuvattuja kauheuksia vastaan.

Punavihreään kuplaan kuuluvat eivät näe natseja kaikkialla, vaikka näin usein väitetään. He eivät näe natseja katsoessaan peiliin. Nytin artikkelista päätellen HBO:n uusi sarja ulkoistaa pahuuden salakavalalla tavalla. Itseäni pelottaa tällaisen kaukaa haetun kristillisen dystopian sijaan se, että omaan arvomaailmaansa kritiikittömästi suhtautuvat harhaanjohdetut liberaalit lähtevät demokratian ulkopuolisin keinoin ”pahiksia” vastaan. Ehkä heidän oma vallankaappauksensa onkin jo kaikessa hiljasuudessa käynnissä tajuamattamme silmiemme edessä?


Ihon alla ja House – kuin kaksi sarjaa

Nelosen uusi kotimainen sairaaladraama Ihon alla on harvinaisen tyylikäs suomalaiseksi sarjaksi. Suomalaistuotanto on ottanut paljon vaikutteita isosta maailmasta viime vuosina. Ihon alla muistuttaa visuaalisuutensa ja mahtipontisuutensa suhteen puolentoista vuoden takaista Nymfit-sarjaa (sama tuotantoyhtiö Fisher King Productions), jota en kylläkään voinut katsella paria jaksoa enempää, niin tylsä sen juoni oli. Samoja näyttelijöitä on saanut bongata tästä uudesta sairaalasarjasta.

Ihon alla

Twitterin perusteella Ihon alla -sarjan oikeussalikohtaukset eivät ole realistisia, oman kokemukseni perusteella taas sairaalakohtaukset eivät myöskään todellakaan ole. Se häiritsee tässä sarjassa enemmän kuin Housessa, jossa oli aivan samanlaisia epäaitouksia. Suomalaissarjalta varmaan vain odottaa enemmän oman kokemusmaailman mukaista realismia, amerikkalaiselle antaa helpommin taiteelliset vapaudet. Housen ja Ihon allan yhtäläisyydet ovat aika tosi silmiinpistäviä, kun tarkemmin katsoo:

  1. “Hieman” eksentrinen ja itsevaltainen kokenut seniorilääkäri, joka antaa tarvittaessa luvan laittomuuksiin: Hannu Sivenius / Gregory House.
  2. Lääkärit juttelevat keskenään vahtiessaan magneettikuvauksessa olevaa potilasta. Tämän Ihon alla on niin kopioinut Housesta
    • Tosielämässä ei kahden lääkärin aikaa olisi varaa tuhlata sillä tavoin. Ja valvomossa olisi hoitavien lääkärien sijaan röntgenlääkäri.
    • Molemmissa sarjoissa on jatkuvasti paljon tilanteita, joissa ei ainoastaan yhden vaan yhtäaikaisesti useamman lääkärin työaikaa kuluu johonkin, minkä tosielämässä tekisi ehkä hoitaja. Tosielämässä turhuutta on tietokoneen hoitamiseen kuluva työaika.
  3. Päähenkilöihin kuuluva kirurgi tekee itse kaikki tarvittavat toimenpiteet: Timoteus Alanko / Robert Chase.
    • Tosielämässä toiset kirurgit ovat erikoistuneet vasempaan ja toiset oikeaan olkapäähän, näin kärjistäen.
  4. Hoitava lääkäri sattuu aina olemaan saatavilla kaikkina vuorokaudenaikoina, kun potilaalle tulee kriittinen hätätilanne.
  5. Nuori naishahmo sairastaa traagisesti: Sofia Siveniuksen veritauti / “13”:n Huntingtonin tauti.

Ihan oikea ratkaisu sinänsä, että Ihon alla yrittää olla enemmän cool kuin realistinen. Joskus se on tahattomasti hupaisa. Toivottavasti se lopulta onnistuu riittävästi vakuuttamaan.


“Tapahtukoon sinun tahtosi” – hengellisyys on yhä relevanttia

Menneen syksyn yllätyssuosikkini televisiossa oli ranskalainen draamasarja Tapahtukoon sinun tahtosi (Ainsi soient-ils), jota YLE Teema esitti tiiviiseen tahtiin enimmillään kolme jaksoa viikossa. Se käsittelee suomalaisittain eksoottista aihetta, katolista kirkkoa. Kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella seurataan pappiskokelaiden elämää pappisseminaarin aikana, kolmannella kaudella valmiit papit aloittavat työelämässä.

accroche_asi

Sarja käsittelee monia hengellisiä kysymyksiä ja välittää katsojalle kauniisti, miten lohduttomimmissakin tilanteissa kaikkien sielusta voi löytää jotain koskettavaa. Ryhdyin katsomaan sarjaa hyvin ennakkoluuloisesti, sillä odotin sen sisältävän samaa maallista liberaalia arvovyörytystä kuin kaiken nykyviihteen. Yllättäen sarja ei ryhtynytkään torumaan perinteistä kristillistä elämänkatsomusta eikä henkilöhahmoissa ole nimeksikään mustavalkoista erottelua hyviksiin ja pahiksiin. Sarja kyllä ottaa käsittelyyn vaikeita asioita ja antaa vastakkaisille osapuolille äänen, mutta se ei tuputa vastauksia. Ihan kaikki ei sarjassa ole mukiinmenevää, vaikkapa kiintiöhomojen satunnaiset toilailut, mutta kaiken kaikkiaan lopputulos on tasapainoinen.

Myös mahdollisuuteni samaistua päähenkilöihin yllätti. He ovat ikätovereitani, me kaikki olemme humanisteja, ja heidän tavoin minäkin olen siirtynyt yhteisöllisestä opiskelijaelämästä itsenäiseen ja omaa vastuunottoa vaativaan työhön ihmisten parissa.

Kiinnitin huomiota siihen, että sarjan tapahtumien kehitys ei noudattele orjallisesti tarinankerronnan sääntöjä. Ei ole mitään yksittäistä punaista lankaa, johon kaikki kietoutuu, eikä jokaisella tapahtumalla tunnu olevan suurempaa merkitystä kokonaiskuvan kannalta. Siten kerronta muistuttaa tavallista elämää. Tapahtuu myös ihmeitä, kuten tavallisessa elämässä. Onko kyseessä ranskalaisen tuotannon ominaispiirre? En tiedä, koska ei ole kokemusta ranskalaisista TV-ohjelmista. Virkistävää vaihtelua ranskalaissarjan seuraaminen kyllä oli. Kehunpa vielä, että hienovaraisen huumorin ja kauneuden versominen arkielämästä lukeutuu sarjan ansioihin.

> Tapahtukoon sinun tahtosi YLE Areenassa


Psykiatria käyty, 11 klinikkaa jäljellä

Tohtori House joutui potilaaksi psykiatriseen sairaalaan – “Lopultakin”, eräs kurssitoveri kommentoi. Kyseinen TV-sarjan nimihahmo eli jonkin aikaa erittäin todentuntuisten harhojen kanssa, mutta päätyi vapaaehtoisesti mielisairaalaan. Mielisairaalan johtava lääkäri uhkasi, että House menettäisi lääkärinlupansa jos lähtisi sairaalasta ennen aikojaan.

Katsoin viimeviikkoista uuden tuotantokauden aloitusjaksoa ammattimaisesti tarkalla silmällä, sillä psykiatrian kliininen jakso oli käynnissä. Epäilin vahvasti, että TV-sarjan mielisairaala on kaukana todellisesta amerikkalaisesta sairaalamaailmasta – ainakin se näytti erilaiselta kuin Pitkäniemi.

AlvieHousen huonetoveri, maniasta kärsivä Alvie tuntui kovin epäaidolta hahmolta. Ajattelin, että hänen oireensa kuvattiin kansantajuisuuden vuoksi sellaisina kuin kuvattiin, hyppelehtimistä ja vuolaspuheisuutta. Hän oli hoitokielteinen ja sairaudentunnoton, mutta harhaisuutta ei oikein tullut esiin ja hän oli toimintakykyinen ja suunnitelmallinen. Kakkosjaksossa hän näytti vieläpä reagoivan tapahtumiin normaalein tunnereaktioin (psykiatrikielellä: hänellä oli asianmukainen affekti), mikä ei sopisi maniaan. Myös hänen tapansa puhua arvelutti minua, sillä ajattelin, että maniapotilas olisi jatkuvasti äänessä ja puhuisi nopeasti. Korjasin kuitenkin omaa ennakkokäsitystäni, kun näin erään oikean maniapotilaan. Hän puhui kyllä paljon ja asian vierestä, mutta puhe oli kuitenkin sävyltään hyvin rauhallista, minkä vuoksi en heti tunnistanutkaan manian diagnoosia. Aloin miettiä, että pitäisi kai uskoa maniankin näyttäytyvän hyvin monimuotoisesti eri ihmisillä. Ehkä se voisi jollakulla olla samankaltainen kuin Alviella.

Eräs silmään pistänyt asia oli potilaskunnan monimuotoisuus: kaikenlaista diagnoosia ja outoutta löytyy. Reaktiivisesti mykkä potilas sekä suuruusharhainen potilas lienee luotu sarjaan draamallisista syistä eivätkä he antane realistista kuvaa mielisairaaloiden potilaskunnasta. Kuvittelisin, että yksittäisellä vuodeosastolla olisi todellisuudessa hieman rajatumpi mielenterveyden häiriöiden kirjo. Tohtori House ei muuten ole menettänyt kliinistä silmäänsä: hän tunnisti ihailtavan monta oiretta ja diagnoosia potilaiden keskusteluryhmässä istuessaan.

Kovasti ihmettelin potilasta lempinimeltään Hal, jonka ymmärsin olevan riippuvainen haloperidolista. Hän teeskenteli kouristuskohtaustakin ko. lääkettä saadakseen, ja House lahjoi hänet apulaisekseen kyseistä lääkettä antamalla. Haloperidolia käytetään psykoosin hoitoon ja sillä on huomattava rauhoittava vaikutus. Varsinaiset rauhoittavat lääkkeet voivat kyllä riippuvuutta aiheuttaa, mutta en ole koskaan kuullut psykoosilääkeriippuuvuudesta. Löysin jostain tiedon (jonka missasin katsellessani), että ko. potilashahmolla oli anorexia nervosa. Pika-googlaus paljastaa, että haloperidolin käyttöä vaikean anoreksian hoidossa on tutkittu lupaavin tuloksin. Miksi sitä siis ei olisi haluttu antaa anoreksiapotilaalle ja toisaalta mikä oli potilaan motiivi saada sitä, se on nyt epäselvää.

Mielisairaalan henkilökemia näyttäytyi Housessa epäluuloisuutena ja etäisyytenä henkilökunnan ja potilaiden välillä. Potilaat pystyivät kiipimään jonkinlaisella asteikolla ylöspäin luottopotilaiksi yhteistyötä tekemällä, ja korkeampien asteiden myötä saavutti aina uusia etuoikeuksia. Järjestelmä oli älytön, mutta tyhjästäkö käsikirjoittajat olivat sen keksineet? Tosielämässä mielisairaalapotilaiden ja henkilökunnan kanssakäyminen on kokemukseni mukaan aivan tavallista ihmistenvälistä kanssakäymistä. Lisäksi potilaita suojellaan henkilökunnan mielivallalta. Oikeusasiamiehet valvovat työkseen tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämistä ja rajoittamistoimenpiteitä.

Tahdosta riippumattomaan eli “pakkohoitoon” määräämistä säädellään hyvin tiukasti lailla. Meillä Suomessa tarvitaan hienon virallisesti kolmen eri lääkärin arvio potilaan tilanteesta: ensimmäinen lääkäri tekee lähetteen psykiatriseen sairaalaan; toinen arvioi sairaalan päässä, tarvitseeko potilas ottaa tarkkailuun; ja kolmas päättää tarkkailussa tehtyjen havaintojen perusteella, tarvitseeko potilas tahdosta riippumatonta hoitoa. Jotkut lääkärit saattavat ajatella tämän olevan liiallista, kun jo kahdenkin eri lääkärin uskoisi luotettavasti tunnistavan vaaraksi olevan mielisairauden. Ajattelen kuitenkin, että kolmen lääkärin järjestelmä on hyvä, koska näin maallikoille ei (toivottavasti) jää epäilyksen sijaa pakkohoidon asianmukaisuudesta.

Psykiatrian kliininen jakso on minulle kevään tärkein jakso siinä mielessä, että olen kesätöissä psykiatrisessa sairaalassa ensi kesänä. On parasta pitää saamaansa tietotaitoa yllä!

Aivan äskettäin julkaistiin lääketieteen erikoisaloja vertaillut tutkimus, jonka mukaan psykiatriaan on tulossa kaikista suurin erikoislääkäri-(psykiatri-)pula. Vaikka kyseessä on mielenkiintoinen ala, sitä ehkä pidetään liian yksipuolisena ja toisaalta kuormittavana. Eräs psykiatri kirjoitti epäilevänsä mielenkiinnon vähäisyyden syyksi sitä, että koulutus korostaa nykyään niin paljon biologisia teorioita ja lääkehoitoja, eikä psykoanalyyttisia teorioita ja psykoterapioita enää juuri opeteta. Sigmund Freudin ja myöhempien psykiatrien hypoteesit mielenterveyden häiriöiden syntymekanismeista ovat kieltämättä kiehtovia sen perusteella, mitä oppikirja on niistä pinnallisesti kertonut.

Psykiatrian jakson ehkä keskeisin oivallus minulle oli se, että ennakkoluuloni vastaisesti psykiatrisista häiriöistä tiedetään varsin paljon, oireyhtymät ovat hyvin määriteltyjä ja diagnoosiluokat kliinisesti mielekkäitä ja hoidolla voidaan parantaa potilaiden toimintakykyä usein roimasti. Psykiatria alkoi tuntua selkeältä ja monella tavoin muun lääketieteen kaltaiselta. Jakso oli mielenavartaja!


Viimeiset 24 tuntia asennekasvatusta

Tiesitkö, että 24-toimintasarjan sanotaan muuttuneen propagandistiselta sisällöltään?

Onko sillä edes propagandistista sisältöä?

Olen seurannut sarjaa jo useiden tuotantokausien ajan. Joskus ennen sarjan pahikset olivat kaikki islamistiterroristeja ja kiduttaminen oli toimiva tapa saada totuus ulos rikollisten suusta viattomien amerikkalaisten ollessa joukkotuhoaseiden uhkaamina.

Elokuvakriitikko Christian Toto näki muutoksen 7. tuotantokauden koitettua. Hän katsoo muutoksen liittyneen ”yliliberaalin” Janeane Garofalon mukaan tuloon. Garofalo näytteli FBI:n nörttiä 7. kaudella.

7. kauden pahis olikin terroristien sijaan yksityinen palkkasotilasfirma Starkwood, jolla tuntui olevan tarkoituksellisia yhtäläisyyksiä tosielämän paheksuttuun Blackwater-firmaan. Vertaa sitä neljänteen tuotantokauteen, jossa muslimiterroristien ohella antagonistina toimi kidutuksenvastainen Amnesty Global -ihmisoikeusjärjestö (vanha merkintäni aiheesta).

24

Epäaitoa!

Nimittäin moni asia 24:n juonessa. Se oli epäaito aiemmilla kausilla, se on epäuskottava nytkin. Kaikkein pahiten silmään pistää, miten nopeasti kaikki tapahtuu. Presidentti päättää lähteä CTU:lle, ja viiden minuutin kuluttua hän onkin siellä. Kevin, rikollinen Dana Walshin entisestä elämästä, ilmaantuu kiristämään Walshia, ja jo samana yönä Walsh suunnittelee Kevinille ryöstökeikan ja tämä toteuttaakin sen.

Ja ennen kaikkea: kaikki CTU:laiset ovat koko ajan töissä. Ketään ei väsytä, vaikka heillä on takanaan uneton yö ja jo vähintäänkin 18 tunnin työrupeama. Ketään ei lähetetä kotiin eivätkä aamuvuorolaiset ilmaannu paikalle.

Jack Bauer ja kumppanit olisivat tosielämässä jo hermoraunioina, ovathan he todistaneet monen monta kuolemaa vain muutaman tunnin sisällä. Iso liuta CTU-agenttitovereita kuoli ammuskelussa, nuorukainen räjähti sairaalassa niin että verta vain lensi joka seinälle (eikä Jack Bauer kuuroutunut), presidentti Hassan löytyi julmasti surmattuna − muutamia mainitakseni.

Käsikirjoittajat olisivat voineet suunnitella tapahtumat pidemmällä jänteellä, niin että jonkun ollessa matkalla tai odottaessa jotain seurataankin ihan toista hahmoa tai juonenhaaraa. Tällaista ei ehkä laiska yleisö ottaisi mukisematta vastaan, sillä olisi liian vaivalloista odottaa tapahtumien kehitystä ja muistaa, mihin paria jaksoa aikaisemmin jäätiin.

Kaikesta epäaitoudestaan huolimatta sarja on yllättävän koukuttava. Nyt esitettävä tuotantokausi on joka tapauksessa viimeinen, eli jos haluan viettää lisää aikaa toimintaviihteen parissa, on hankittava ensimmäiset kolme tuotantokautta, joita en aikoinaan katsonut.


%d bloggers like this: