Avainsana-arkisto: kristinusko

Robert Spencer: The Politically Incorrect Guide to Islam (and the Crusades)

Published in 2005, The Politically Incorrect guide to Islam is still amazingly current in 2017. If one were to judge the book by its cover, one would presume it to be sensationalist and provocative. The contents are, however, more civilised than the tabloid-like cover. The author, Robert Spencer, has done a good job referencing relevant source material. The book is probably not very balanced, but the author does make some concessions to Islam’s side of the story, even when he would get away with presenting Islam in a more negative light. It’s important to point out that writings more amenable to Islam are surely also biased (reversely), but this bias isn’t routinely called out because it conforms to political correctness.

Islamic terrorism was a grave concern to many in 2005 already. The Politically Incorrect Guide to Islam made many important points and taught me several new things. Where to start?

Deus vult

Not only alt-right slogan: Deus vult can be found in many places, including this book’s dedication page.

What is Islam?

In the Finnish education system, different religions are studied in both junior and senior secondary school. They are all shown in a politically correct, positive light to promote tolerance. This is where my first knowledge of Islam comes from.

Islam was founded some 1,400 years ago by Muhammad, considered a prophet in the religion. What’s new to me is the detailed biography of the prophet himself. ”Prophet of War,” as the first chapter’s provocative title says. Interestingly, Muhammad fought in tribal wars before his religious revelations in A.D. 610. Later, he turned against his own tribe (the Quraysh) for not accepting his new religion. The Qur’an, Islam’s holy book, gives justification for waging religious war. Spencer writes that the Qur’an verses that justified the early Muslims’ attacks against the Quraysh led to the general Islamic principle that defending the religion overrides different moral standards. Later, the Qur’an permitted the Muslims to breach a treaty with the Quraysh in Islam’s interest, for example.

Muhammad went on to share his faith to other tribes. This sharing was eventually violent in nature. With the rejection of Islam by Jewish tribes, Muhammad eventually commanded, ”Kill any Jew that falls into your power.” He had a Jewish civilian assassinated for mocking Muslims. And there’s much more. None of this was told in school.

Muhammad’s aspirations to spread Islam and collect war booty are supported by the Qur’an every step of the way. The Qur’an promises great things to every faithful Muslim. The ones that fall in jihad are taken to Paradise to be served by beautiful ”voluptuous women”—and even ”young male servants handsome as pearls well-guarded,” to please men of different proclivities. Tendentious Islamic teachings bring about a most interesting perspective: that Islam isn’t a mere religion, but a self-empowering ideology built to subordinate the entire world under its power. Islam, ”submission.”

Islam’s nature as more than a religion is obviously not a novel thought. Some commentators speak about ”political Islam” in contrast to religion-only Islam, but there isn’t really any ”non-political Islam” to begin with. As Spencer illustrates in his Politically Incorrect Guide, the religion orders shari’a system to be established in all societies. There’s no separation of religion and state, on the contrary.

The Crusades as defensive wars

Apologists of Islam constantly refer to the Crusades to demonstrate that Islam isn’t any worse than Christianity. They may even claim that the entire conflict between Islam and Christianity started from the Crusades. Spencer argues that this is all just a PC myth.

Spencer recounts the historical background of the Crusades up to the detail and attempts to make a case against Islam-victimizing historical interpretations.

Pope Urban II called for the First Crusade in 1095 appealing to the fact that without defensive action ”the faithful of God will be much more widely attacked” by Muslim forces. Read the book for a detailed account of centuries of persecution by Muslim tyrants in Jerusalem and elsewhere.

Some of the more ignorant Islam-friendly political commentators have dismissed news about modern-day persecutions of Christians in the Middle East by claiming that Muslims were there first. This obviously contradicts clear historical facts. As Spencer explains, before the Crusades, Muslims had already conquered over two thirds (!) of the Christian world (including parts of Europe). We think about the Middle East and Northern Africa as Islamic areas, but they were originally Christian. And while Christianity was in its early days spread by word of mouth by persecuted believers, later Islam would be spread by sword, and the believers were themselves the persecutors.

The Christians’ three options under Islamic rule

This is what an unbeliever can traditionally choose from under Islamic rule:

  1. Convert to Islam.
  2. Pay the jizya, a tax for non-Muslims.
  3. Die.

The Christians or Jews deciding to keep their faith and pay the tax would be treated as second-class citizens. They would be forbidden from telling Muslims about their faith. They would also be forbidden from constructing churches. They might even be forbidden from wearing certain kinds of clothing reserved for Muslims. The collecting of the jizya tax used to be a humiliation in itself: the unbeliever may be hit on the head or neck, and up to the 20th century, he would be held by the beard and struck on cheeks.

The aforementioned three choices are today presented to Christians in ISIS-controlled areas, according to a news article. In mainstream Islamic countries, several aforementioned restrictions for unbelievers are in place, such as the prohibition to proselytise. In Saudi Arabia, religions other than Islam are completely forbidden. Recently in Indonesia, a Christian politician was imprisoned because he said that Muslims are allowed to vote for him.

Historically, the poor treatment of non-Muslims in Muslim-conquered lands combined with the jizya contributed to the majority of people converting to Islam.

Were the Crusades worth it?

Spencer admits that looking at the Crusades’ objectives, they failed miserably. Yet he points out that the Crusades managed to slow down the Muslim forces’ attempts to conquer Europe, and this may have been decisive for Europe remaining Christian.

Would Muslim conquest of Europe have been so bad? Another PC myth states that diverse religions have peacefully coexisted under Islamic rule. Spencer claims that history testifies how Islamic rule has decayed other religions, such as Zoroastrianism and Nestorian Christianity. The decay of Christianity in Europe would have been a great loss for humanity. Spencer believes that Christianity was essential to the birth of not just modern-day Western values such as human rights but also modern-day science, whose development has made people’s lives better worldwide. Spencer writes about the philosophy of science in much the same way as Tapio Puolimatka, the Finnish professor who has written books and given lectures on the very subject of how Christianity’s understanding of God enables empirical natural science.

Spencer believes that today’s (post-)Christian society also deserves to be preserved against the spread of Islam. He points out that Islam doesn’t acknowledge universal human rights as declared by the United Nations. Some Islamic countries have formulated their own human rights declarations instead of adopting the Universal Declaration of Human Rights. From the reality of life in several Islamic countries, we can all understand why that is.

They want an Islamic state

The Politically Incorrect Guide to IslamOne major thing that was new to me has to do with ISIS (the Islamic State in Iraq and Syria, also ISIL, the Islamic State in Iraq and the Levant). This organisation (or state) appeared into my consciousness out of the blue a couple of years ago. Suddenly, it occupied areas in the Middle East and spread terror also in Europe. The Politically Incorrect Guide doesn’t address ISIS, of course, as it was written a decade earlier. But it does contain some interesting information as to the group’s ideology.

As you may know, ISIS has established a state, not acknowledged by the international community, ruled by caliph Abu Bakr al-Baghdadi. They believe that Islam commands them to build this caliphate. I’ve read that they also believe in some sort of apocalypse in our days and a final battle to be fought between the forces of Allah and the forces of evil.

Now, to what the Politically Incorrect Guide has to say. Even before ISIS, several Islamist groups and religious commentators were calling for a caliphate to be founded. You see, Turkey used to be the successor of the old Sunni Islamic empire, until President Kemal Atatürk abolished the caliphate in the 1920s and made Turkey secular. (As we know, Turkey has recently been moving towards Islamism, again.) Ever since, jihadists have been calling for the reëstablishment of the caliphate and the renaissance of the umma (worldwide Islamic community). They believe that the secularisation of Turkey was a Western conspiracy. Restoring the caliphate was also Osama bin Laden’s goal.

Spencer writes that terrorism expert Daniel Pipes estimates 10–15 % of Muslims worldwide to support the jihadist agenda. Even far higher estimates are referred to in the book.

Left-wing double standards

When debunking PC myths about Islam, Robert Spencer recurrently points at the moral double standard of the PC establishment.

Bill Clinton suggested that the sack of Jerusalem in 1099 was the ultimate cause of the September 11 attacks. Yet the Muslims’ sack of Constantinople in 1453 does not burn in anyone’s memory. No president has pointed to it as the root cause of any modern-day terrorist acts. Indeed, it is less well known today than another sack of Constantinople: the one perpetrated by misguided Crusaders in 1204.

This is one illustration of the strange, unacknowledged moral double standard that PC types use when evaluating behavior by Westerners and non-Westerners: Any number of massacres and atrocities can be forgiven non-Western, non-white, non-Christian people, but misdeeds by Christian (or even post-Christian) Westerners remain seared in the world’s collective memory. […] It’s a tacit admission of a fact that the PC establishment stoutly denies in every other case: Christianity does teach a higher moral standard than Islam, and more is expected not only for observant Christians, but of those who have imbibed these high principles by living in the societies molded by them.

Today, this double standard culminates in claims that only whites are capable of racism and that discrimination of whites cannot be racism, if they can be discriminated against in the first place.

The point

Am I calling for a war between Christianity and Islam? Certainly not. What I am calling for is a general recognition that we are already in a war between two vastly different ideas of how to govern states and order societies, and that in this struggle the West has nothing to apologize for and a great deal to defend.

While The Politically Incorrect Guide to Islam is somewhat biased, I think it underlines certain facts that are relevant to the modern Westerner but are constantly left unsaid or even denied by the mainstream media and political commentators. ”Islam has nothing to do with Islam” is a caricature of the liberal/progressive statements made in the aftermath of more and more frequent terrorist attacks and religiously motivated acts of violence. A Westerner easily forgets what a central role religion has in the world-view and values of other peoples in the world.

It’s not that these different values are wrong from an ”objective” perspective, it’s that the collision between Western liberalism and Islamic culture produces severe conflicts. A liberal, modernised interpretation of Islam might nicely integrate into European societies, but as Robert Spencer points out, so far there’s no sign of such a reformation within Islam. Liberal attempts to conceal the conflict between Islam and Western values, while well intended, actually constitutes a disservice to reform-minded Muslims:

Some countries in Europe are currently going through major demographic shifts. Now is the time to acknowledge the facts and become familiar with those sides of Islam they don’t yet tell about in schools. I recommend reading The Politically Incorrect Guide to Islam (and the Crusades); if you worry about the book’s unbalanced tone, read a book with the same subject matter but liberal undertone, in parallel.



Yhteiskunnan polarisoituessa voimakkaasti media ei jää puolueettomaksi. Me kaikki tiedämme, miten eri ideologiat luokitellaan mediankin suosimassa mustavalkoisessa ajattelussa. Natseja ja sortajia yhtäällä, uhreja ja hyviksiä toisaalla.

Arvomaailman murros jättää jälkeensä menneistä arvoista vieraantuneen kuplan, jossa mielikuvitus laukkaa. Näin ajattelin, kun luin Nytistä HBO:n uudesta dystopiakertomuksesta The Handmaid’s Talesta. Atwoodin Orjattaresi-romaaniin (en ole lukenut) perustuva, nykyaikaan sovitettu kertomus on artikkelin mukaan pelottava, koska se ”voisi olla täyttä totta”. Voisiko?

Sarja perustuu idealle, että fundamentalistikristityt ovat tehneet vallankaappauksen ja alistaneet naiset miesten omaisuudeksi. Vanha testamentti on laki, ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat yms. rikolliset teloitetaan. Mikä kamalinta, abortti on kielletty ja säädetty rangaistavaksi!

On se äärikristillisyys sitten kamalaa. Toimittaja tulkitsee sarjan tapahtumia myös suvaitsevaiston uuden suosikkiuhrin, transseksuaalien, näkökulmasta. Veikkaanpa tästäkin päätellen, että sarja aika läpinäkyvästi tuputtaa ”oikeita arvoja” katsojilleen. Sarjan vahvasta visuaalisuudesta ja järkyttävän eksplisiittisestä sisällöstä päätellen katsojan televisio toimii jopa harvinaisen tehokkaana aivopesukoneena.

Kriitikko unohtaa mainita, että länsimainen ihmisarvokäsitys on syntynyt kristillisen kulttuurin tuotteena. Ja juuri tämän meille vielä kristillisyyden hiipumisesta huolimatta säilyneen arvopohjan vuoksi kauhistumme The Handmaid’s Talen kuvaamista vääryyksistä.

Juuri kristillisessä yhteiskunnassa naisten oikeudet, demokratia ja vapaudet ovat päässeet syntymään. Ihmiselämän syvä kunnioitus, joka koskee myös syntymättömiä lapsia, on turvallinen arvopohja juuri sarjassa kuvattuja kauheuksia vastaan.

Punavihreään kuplaan kuuluvat eivät näe natseja kaikkialla, vaikka näin usein väitetään. He eivät näe natseja katsoessaan peiliin. Nytin artikkelista päätellen HBO:n uusi sarja ulkoistaa pahuuden salakavalalla tavalla. Itseäni pelottaa tällaisen kaukaa haetun kristillisen dystopian sijaan se, että omaan arvomaailmaansa kritiikittömästi suhtautuvat harhaanjohdetut liberaalit lähtevät demokratian ulkopuolisin keinoin ”pahiksia” vastaan. Ehkä heidän oma vallankaappauksensa onkin jo kaikessa hiljasuudessa käynnissä tajuamattamme silmiemme edessä?

Laatikon ulkopuolella: Voisiko sananvapaus olla absoluuttista?

Monet pitävät sananvapauden rajoittamista perusteltuna silloin, kun on kyse pyhäinhäväistyksestä, vihan levittämisestä, syrjimisestä tai huijaamisesta. Nämä perustelut ovat läsnä länsimaisten demokratioiden lainsäädännössäkin.

Kaikissa näissä rajoittamisperusteissa on sama ongelma: niitä ei voida soveltaa tasapuolisesti eri tahoihin, eli oikeus ei ole sokea. Jos sananvapauden rajoittaminen tapahtuu puolueellisesti, se synnyttää katkeruutta ja vihaa ja kannustaa vaikuttamaan laittomin keinoin yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella. Laaja sananvapaus sen sijaan vakauttaa yhteiskuntaa.

Oikeus on sokea

Olen uskovainen mies enkä todellakaan halua, että maassamme levitetään jumalanpilkkaa. On kuitenkin käynyt selväksi, ettei jumalanpilkkalakimme suojaa kristinuskon pyhiä asioita läheskään niin valppaasti kuin islamin. Vielä vähemmän kuin jumalanpilkan hyväksyvää yhteiskuntaa haluan yhteiskuntaa, jossa oma vakaumukseni on erityisen heikossa suojeluksessa muihin vakaumuksiin verrattuna.

Viha on paha asia; kaikkien pitäisi rakastaa toisiaan. Mutta raainta on poliittisten edistyksellisten, siis vihervasemmiston, ”pyhä” viha, oikeutettu viha, joka hehkuu suvaitsemattomia kohtaan. Progressiiviset sanovat, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Mutta he määrittelevät suvaitsemattomuuden kovin lavealla kädellä. Uhriutumisretoriikkansa avulla he kääntävät kuitenkin oikeuslaitoksen puolelleen ”suvaitsemattomia” rankaisemaan.

Miksi pitäisi sietää syrjivää puhetta, jossa vähätellään ihmisiä heidän sukupuolensa, rotunsa, seksuaalisen suuntautumisensa tai muun sellaisen olennaisen ominaisuuden perusteella? Viime aikoina on monesti toisteltu mantraa, että omalla sananvapaudella ei saa rajoittaa muiden vapauksia. Mutta eihän sananvapauden käyttö muiden oikeuksia rajoita! Kaikkien ihmisoikeudet pysyvät voimassa, sanoi kuka tahansa mitä tahansa.

Suomessa ja ympäri maailman on keskusteltu viime aikoina paljon valemedioista. Laajan sananvapauden hyvä puoli on kuitenkin se, että valheellista tietoa vastaan on mahdollista hyökätä julkisesti. Toisaalta oikeuslaitos on rajoittanut myös tosiasioiden julkaisemista aiemmin mainituilla perusteilla… Toinen näkökohta on, että objektiivista totuutta harvoin saavutetaan, kun on kyse poliittis-ideologisesta keskustelusta. Jos MV-lehti on valemedia niin entä sitten YLE, joka väitti, että Donald Trumpin valtaannousun myötä ulkoministeriössä tapahtui ”joukkopako”, kun kokeneet virkamiehet erosivat vastalauseena? Todellisuudessa eroanomusten jättäminen hallinnon vaihtuessa lienee osittain normaali käytäntö, ja ministeriön johdon vaihtumisen syyt ovat moninaiset ja osin epäselvät.

Miten voisi toimia yhteiskunta, jossa sananvapaus olisi turvattu absoluuttisesti? Jossa mikään yllä mainituista perusteista ei kelpaisi sananvapauden rajoittamiseen? Nyt joudumme ajattelemaan laatikon ulkopuolella (outside the box), emmekä saa koskaan tietää, millainen anarkia tuollaisessa yhteiskunnassa todellisuudessa vallitsisi – ellemme sitten ota absoluuttista sananvapautta kokeiluun.

Nähdäkseni ongelmana nykyisessä rajoittavassa sananvapauskäsityksessä on kyvyttömyys erotella toisistaan kahta erillistä asiaa: sitä, mikä on laitonta ja sitä, mikä on moraalitonta. Moniarvoisessa yhteiskunnassa emme lailla sanele, mikä on moraalitonta, vaan varmistamme lailla ihmisille mahdollisimman tasapuolisesti mahdollisimman rajoittamattomat vapaudet elää sellaista elämää, jonka he itse uskovat olevan moraalisesti hyvää.

Retoriikka ”saako muka sanoa mitä tahansa?” on juuri lainsäädännön ja moraalin väärää sekoittamista. Siihen voidaan vastata: ei tietenkään saa (moraalisesti), mutta ei minkään sanomisesta pidä käräjille joutua.

Oikeusjärjestelmä ei saa demokraattisessa oikeusvaltiossa tuomita sanomisia sen perusteella, sopivatko ne oikeusistuimen omiin tai yhteiskunnan vallitseviin moraalikäsityksiin. On kohdeltava samalla lailla Sebastian Tynkkysen lausahdusta ”islam on kitkettävä Suomesta”, mahdollista vapaa-ajattelijan lausahdusta ”kristinusko on kitkettävä Suomesta” sekä tolkun ihmisen lausahdusta ”uusnatsismi on kitkettävä Suomesta”. Ensiksi mainitun lausahduksen osalta apulaisvaltakunnansyyttäjä ja käräjäoikeus päättivät tulkita, että siinä vaaditaan kaikkien islamia kannattavien ihmisten poistamista maastamme syrjivästi, uskontonsa perusteella.

Absoluuttisen sananvapauden yhteiskunnassa minkään asian sanominen ei sinänsä olisi laitonta. (On muuten hyvä huomata, että meidän omassa todellisessakaan yhteiskunnassamme ei sananvapaudella ole kielletty loukkaavien asioiden sanomista, vaan sananvapauden määritellään sisältävän myös ihmisiä loukkaavien ajatusten esittämisen.) Kuitenkin on selvää, ettei aivan minkä tahansa asian sanominen aivan missä tahansa tilanteessa olisi sallittua. Hyvä käsitys ”sananvapauden rajoituksista” yhteiskunnassa, jossa on ”rajaton sananvapaus”, saadaan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Oliver Wendell Jones nuoremman perusteluista vuonna 1919 annettuun sananvapaustuomioon. Hän käytti fraasia ”shouting fire in a crowded theater”, ’sanan tulipalo huutaminen tupaten täydessä teatterissa’.

Tähän väliin en voi olla mainitsematta, että poliittisten edistyksellisten vihaama konservatiivikommentaattori Milo Yiannopoulos joutui tällaisen raukkamaisen tempun uhriksi Yhdysvaltain yliopistokiertueellaan – tempun tarkoituksena oli, ironista kyllä, estää häntä käyttämästä sananvapauttaan.

Tulipalon huutaminen tupaten täydessä teatterissa viittaa siis siihen, että tällainen tulipalohuijaus aiheuttaisi pakokauhun, ihmiset rynnistäisivät ulos ja saattaisvat vaikka talloa jalkoihin jäävät kuoliaaksi. Satoja ihmisiä onkin kuollut tällaisissa todellisissa tapauksissa.

Tällainen sananvapauden rajoitus on aina oikein: kielto aiheuttaa todennettavissa olevaa vahinkoa. (Nimenomaan konkreettista vahinkoa, joka on suurempi kuin ihmisten sananvapauden rajoittamisen tuottama vahinko.) Tämä ei oikeastaan ole sananvapauden rajoittamista, koska ei kielletä puhumista vaan vahingon aiheuttaminen, ja tuon vahingonhan voi aiheuttaa millä tavoin tahansa; sananvapauden käyttö on vain yksi monista mahdollisista välineistä, jotka ovat epäolennaisia lopputuloksen kannalta.

Ihmisten loukkaantuminen ei ole todennettavaa vahinkoa, ellei sitten kyseessä ole vaikkapa kiusanteko, joka kohdistuu jotakuta itsemurhan partaalla olevaa vakavasti masentunutta yksilöä vastaan. Miksi vaikkapa homojen haukkuminen täysilaidallisella asiatonta puhetta olisi sallittua? Koska yhtä lailla vastakkaisten asioiden sanominen olisi sallittua. Laaja sananvapaus mahdollistaa myös asiattomien hyökkäyksien torjumisen vastahyökkäyksellä. Ja voidaan edelleen todeta, että absoluuttisen sananvapauden kannattaminen ei tarkoita tuollaisten asiattomien puheenvuorojen kannattamista. Ne säilyvät moraalittomina, vaikka niistä ei oikeusistuimissa rangaistakaan.

Vastakkaisten asioiden sanominen on nytkin sallittua. Miksi ei riittänyt, että suvaitsevaisto olisi julkaissut Sebastian Tynkkysen kirjoitukselle vastakkaisia argumentteja puolustaakseen islamin noudattamista maassamme? Tulee väistämättä mieleen, että vastapuolella ei ehkä ollutkaan riittäviä järkiargumentteja, joten Tynkkysen näkemys piti torjua sensuurin kautta.

Lyhyellä aikavälillä rajoittamattoman sananvapauden käyttöönoton häviäjiä olisivat progressiiviset, siis vihervasemmistolaiset, aktivistit. Hehän eivät enää voisi viedä itselleen epämiellyttäviä puheenvuoroja uhriutuen oikeusistuinten tuomittaviksi. Mutta heidänkin kannattaisi kannattaa laajaa sananvapautta, koska vastustaminen olisi lyhytnäköistä. Vaikka juuri nyt yhteiskunta ei uhkaisikaan heidän sananvapauttaan, sellainenkin tilanne on tulevaisuudessa kuviteltavissa.

Todettakoon näin laatikon ulkopuolella ollessamme, että ei se absoluuttinen sananvapaus mikään elinehto ole. Ei demokraattisessa, yksilönvapauksia vaalivassa oikeusvaltiossa eläminen ole välttämätöntä, eikä ehkä edes erityisen hyvä asia; sovinnaisuuttamme vain olemme siihen tuudittautuneet.

Kirkon virallinen linja?

YLE uutisoi hiljattain Kankaanpään seurakunnasta, missä pappisoikeudet menettänyttä konservatiivipappia on yritetty vielä pitää mukana seurakunnan toiminnassa piispaa uhmaten. Piispa Kaarlo Kallialan puuttumisen johdosta hänen saarnakeikkansa kuitenkin peruttiin. YLE kirjoittaa:

Kankaanpään seurakunnassa on pitkään väännetty peistä naispappeutta arvostelevien konservatiivien ja kirkon virallista linjaa edustavien välillä.

Cleric with Ceremonial Cape Displaying Manuscript Paintings at the Monastery of Na’akuto La’ab | AlanTässä toimittaja puhuu kirkon virallisesta linjasta, mutta ei se virallisesti sitä ole. On todettu, että naispappeuden torjuminen ei ole ev.lut. kirkon linjan mukaan harhaoppi (toisin sanoen ev.lut. kirkko ei ollut harhaoppinen koko olemassaolonsa aikaa vuoteen 1986 asti). Toiseksi naispappeutta hyväksyttäessä vuonna 1986 päätettiin, että jatkossakin naispappeuden vastustajilla olisi vapaus toimia kirkossa.

Tuolloin varmasti liberaalit ajattelivat, että naispappeuden vastustus katoaisi vähitellen itsestään. Näinhän ei kuitenkaan käynyt, mutta naispappeutta vastustavilla papeilla ei enää liene mahdollisuutta työskennellä vakaumuksensa mukaisesti juuri missään seurakunnassa. Naispappeuden vastustajaa ei myöskään vihitä papiksi, vaikka vuonna 1986 nimenomaisesti päätettiin, että vastustajat kelpaisivat jatkossakin papeiksi.

Piispa Irja Askola toivoi äskettäin, että avioliittolain myötä löydettäisiin kirkossa “kompromissi”. Voidaan ennustaa, että tämä kompromissi tarkoittaa aluksi samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen sallimista sitä haluaville ja lopulta vähä vähältä kristillistä avioliittokäsitystä kannattavien pappien toimintamahdollisuuksien kapenemista.

Näillä kompromisseillaan kirkko miellyttää kristinuskosta vieraantuneita massoja, mutta eipä näiden vieraantuneiden lojaliteetti pitkälle kanna. Enkä voi olla kyseenalaistamatta, mitä väliä kirkkoon sitoutuneella jäsenmäärällä edes on, jollei itse kirkko ole sitoutunut mihinkään.

“Tapahtukoon sinun tahtosi” – hengellisyys on yhä relevanttia

Menneen syksyn yllätyssuosikkini televisiossa oli ranskalainen draamasarja Tapahtukoon sinun tahtosi (Ainsi soient-ils), jota YLE Teema esitti tiiviiseen tahtiin enimmillään kolme jaksoa viikossa. Se käsittelee suomalaisittain eksoottista aihetta, katolista kirkkoa. Kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella seurataan pappiskokelaiden elämää pappisseminaarin aikana, kolmannella kaudella valmiit papit aloittavat työelämässä.


Sarja käsittelee monia hengellisiä kysymyksiä ja välittää katsojalle kauniisti, miten lohduttomimmissakin tilanteissa kaikkien sielusta voi löytää jotain koskettavaa. Ryhdyin katsomaan sarjaa hyvin ennakkoluuloisesti, sillä odotin sen sisältävän samaa maallista liberaalia arvovyörytystä kuin kaiken nykyviihteen. Yllättäen sarja ei ryhtynytkään torumaan perinteistä kristillistä elämänkatsomusta eikä henkilöhahmoissa ole nimeksikään mustavalkoista erottelua hyviksiin ja pahiksiin. Sarja kyllä ottaa käsittelyyn vaikeita asioita ja antaa vastakkaisille osapuolille äänen, mutta se ei tuputa vastauksia. Ihan kaikki ei sarjassa ole mukiinmenevää, vaikkapa kiintiöhomojen satunnaiset toilailut, mutta kaiken kaikkiaan lopputulos on tasapainoinen.

Myös mahdollisuuteni samaistua päähenkilöihin yllätti. He ovat ikätovereitani, me kaikki olemme humanisteja, ja heidän tavoin minäkin olen siirtynyt yhteisöllisestä opiskelijaelämästä itsenäiseen ja omaa vastuunottoa vaativaan työhön ihmisten parissa.

Kiinnitin huomiota siihen, että sarjan tapahtumien kehitys ei noudattele orjallisesti tarinankerronnan sääntöjä. Ei ole mitään yksittäistä punaista lankaa, johon kaikki kietoutuu, eikä jokaisella tapahtumalla tunnu olevan suurempaa merkitystä kokonaiskuvan kannalta. Siten kerronta muistuttaa tavallista elämää. Tapahtuu myös ihmeitä, kuten tavallisessa elämässä. Onko kyseessä ranskalaisen tuotannon ominaispiirre? En tiedä, koska ei ole kokemusta ranskalaisista TV-ohjelmista. Virkistävää vaihtelua ranskalaissarjan seuraaminen kyllä oli. Kehunpa vielä, että hienovaraisen huumorin ja kauneuden versominen arkielämästä lukeutuu sarjan ansioihin.

> Tapahtukoon sinun tahtosi YLE Areenassa

%d bloggers like this: