Avainsana-arkisto: kristinusko

Mustamaalailuja

Yhteiskunnan polarisoituessa voimakkaasti media ei jää puolueettomaksi. Me kaikki tiedämme, miten eri ideologiat luokitellaan mediankin suosimassa mustavalkoisessa ajattelussa. Natseja ja sortajia yhtäällä, uhreja ja hyviksiä toisaalla.

Arvomaailman murros jättää jälkeensä menneistä arvoista vieraantuneen kuplan, jossa mielikuvitus laukkaa. Näin ajattelin, kun luin Nytistä HBO:n uudesta dystopiakertomuksesta The Handmaid’s Talesta. Atwoodin Orjattaresi-romaaniin (en ole lukenut) perustuva, nykyaikaan sovitettu kertomus on artikkelin mukaan pelottava, koska se ”voisi olla täyttä totta”. Voisiko?

Sarja perustuu idealle, että fundamentalistikristityt ovat tehneet vallankaappauksen ja alistaneet naiset miesten omaisuudeksi. Vanha testamentti on laki, ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat yms. rikolliset teloitetaan. Mikä kamalinta, abortti on kielletty ja säädetty rangaistavaksi!

On se äärikristillisyys sitten kamalaa. Toimittaja tulkitsee sarjan tapahtumia myös suvaitsevaiston uuden suosikkiuhrin, transseksuaalien, näkökulmasta. Veikkaanpa tästäkin päätellen, että sarja aika läpinäkyvästi tuputtaa ”oikeita arvoja” katsojilleen. Sarjan vahvasta visuaalisuudesta ja järkyttävän eksplisiittisestä sisällöstä päätellen katsojan televisio toimii jopa harvinaisen tehokkaana aivopesukoneena.

Kriitikko unohtaa mainita, että länsimainen ihmisarvokäsitys on syntynyt kristillisen kulttuurin tuotteena. Ja juuri tämän meille vielä kristillisyyden hiipumisesta huolimatta säilyneen arvopohjan vuoksi kauhistumme The Handmaid’s Talen kuvaamista vääryyksistä.

Juuri kristillisessä yhteiskunnassa naisten oikeudet, demokratia ja vapaudet ovat päässeet syntymään. Ihmiselämän syvä kunnioitus, joka koskee myös syntymättömiä lapsia, on turvallinen arvopohja juuri sarjassa kuvattuja kauheuksia vastaan.

Punavihreään kuplaan kuuluvat eivät näe natseja kaikkialla, vaikka näin usein väitetään. He eivät näe natseja katsoessaan peiliin. Nytin artikkelista päätellen HBO:n uusi sarja ulkoistaa pahuuden salakavalalla tavalla. Itseäni pelottaa tällaisen kaukaa haetun kristillisen dystopian sijaan se, että omaan arvomaailmaansa kritiikittömästi suhtautuvat harhaanjohdetut liberaalit lähtevät demokratian ulkopuolisin keinoin ”pahiksia” vastaan. Ehkä heidän oma vallankaappauksensa onkin jo kaikessa hiljasuudessa käynnissä tajuamattamme silmiemme edessä?


Laatikon ulkopuolella: Voisiko sananvapaus olla absoluuttista?

Monet pitävät sananvapauden rajoittamista perusteltuna silloin, kun on kyse pyhäinhäväistyksestä, vihan levittämisestä, syrjimisestä tai huijaamisesta. Nämä perustelut ovat läsnä länsimaisten demokratioiden lainsäädännössäkin.

Kaikissa näissä rajoittamisperusteissa on sama ongelma: niitä ei voida soveltaa tasapuolisesti eri tahoihin, eli oikeus ei ole sokea. Jos sananvapauden rajoittaminen tapahtuu puolueellisesti, se synnyttää katkeruutta ja vihaa ja kannustaa vaikuttamaan laittomin keinoin yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella. Laaja sananvapaus sen sijaan vakauttaa yhteiskuntaa.

Oikeus on sokea

Olen uskovainen mies enkä todellakaan halua, että maassamme levitetään jumalanpilkkaa. On kuitenkin käynyt selväksi, ettei jumalanpilkkalakimme suojaa kristinuskon pyhiä asioita läheskään niin valppaasti kuin islamin. Vielä vähemmän kuin jumalanpilkan hyväksyvää yhteiskuntaa haluan yhteiskuntaa, jossa oma vakaumukseni on erityisen heikossa suojeluksessa muihin vakaumuksiin verrattuna.

Viha on paha asia; kaikkien pitäisi rakastaa toisiaan. Mutta raainta on poliittisten edistyksellisten, siis vihervasemmiston, ”pyhä” viha, oikeutettu viha, joka hehkuu suvaitsemattomia kohtaan. Progressiiviset sanovat, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Mutta he määrittelevät suvaitsemattomuuden kovin lavealla kädellä. Uhriutumisretoriikkansa avulla he kääntävät kuitenkin oikeuslaitoksen puolelleen ”suvaitsemattomia” rankaisemaan.

Miksi pitäisi sietää syrjivää puhetta, jossa vähätellään ihmisiä heidän sukupuolensa, rotunsa, seksuaalisen suuntautumisensa tai muun sellaisen olennaisen ominaisuuden perusteella? Viime aikoina on monesti toisteltu mantraa, että omalla sananvapaudella ei saa rajoittaa muiden vapauksia. Mutta eihän sananvapauden käyttö muiden oikeuksia rajoita! Kaikkien ihmisoikeudet pysyvät voimassa, sanoi kuka tahansa mitä tahansa.

Suomessa ja ympäri maailman on keskusteltu viime aikoina paljon valemedioista. Laajan sananvapauden hyvä puoli on kuitenkin se, että valheellista tietoa vastaan on mahdollista hyökätä julkisesti. Toisaalta oikeuslaitos on rajoittanut myös tosiasioiden julkaisemista aiemmin mainituilla perusteilla… Toinen näkökohta on, että objektiivista totuutta harvoin saavutetaan, kun on kyse poliittis-ideologisesta keskustelusta. Jos MV-lehti on valemedia niin entä sitten YLE, joka väitti, että Donald Trumpin valtaannousun myötä ulkoministeriössä tapahtui ”joukkopako”, kun kokeneet virkamiehet erosivat vastalauseena? Todellisuudessa eroanomusten jättäminen hallinnon vaihtuessa lienee osittain normaali käytäntö, ja ministeriön johdon vaihtumisen syyt ovat moninaiset ja osin epäselvät.

Miten voisi toimia yhteiskunta, jossa sananvapaus olisi turvattu absoluuttisesti? Jossa mikään yllä mainituista perusteista ei kelpaisi sananvapauden rajoittamiseen? Nyt joudumme ajattelemaan laatikon ulkopuolella (outside the box), emmekä saa koskaan tietää, millainen anarkia tuollaisessa yhteiskunnassa todellisuudessa vallitsisi – ellemme sitten ota absoluuttista sananvapautta kokeiluun.

Nähdäkseni ongelmana nykyisessä rajoittavassa sananvapauskäsityksessä on kyvyttömyys erotella toisistaan kahta erillistä asiaa: sitä, mikä on laitonta ja sitä, mikä on moraalitonta. Moniarvoisessa yhteiskunnassa emme lailla sanele, mikä on moraalitonta, vaan varmistamme lailla ihmisille mahdollisimman tasapuolisesti mahdollisimman rajoittamattomat vapaudet elää sellaista elämää, jonka he itse uskovat olevan moraalisesti hyvää.

Retoriikka ”saako muka sanoa mitä tahansa?” on juuri lainsäädännön ja moraalin väärää sekoittamista. Siihen voidaan vastata: ei tietenkään saa (moraalisesti), mutta ei minkään sanomisesta pidä käräjille joutua.

Oikeusjärjestelmä ei saa demokraattisessa oikeusvaltiossa tuomita sanomisia sen perusteella, sopivatko ne oikeusistuimen omiin tai yhteiskunnan vallitseviin moraalikäsityksiin. On kohdeltava samalla lailla Sebastian Tynkkysen lausahdusta ”islam on kitkettävä Suomesta”, mahdollista vapaa-ajattelijan lausahdusta ”kristinusko on kitkettävä Suomesta” sekä tolkun ihmisen lausahdusta ”uusnatsismi on kitkettävä Suomesta”. Ensiksi mainitun lausahduksen osalta apulaisvaltakunnansyyttäjä ja käräjäoikeus päättivät tulkita, että siinä vaaditaan kaikkien islamia kannattavien ihmisten poistamista maastamme syrjivästi, uskontonsa perusteella.

Absoluuttisen sananvapauden yhteiskunnassa minkään asian sanominen ei sinänsä olisi laitonta. (On muuten hyvä huomata, että meidän omassa todellisessakaan yhteiskunnassamme ei sananvapaudella ole kielletty loukkaavien asioiden sanomista, vaan sananvapauden määritellään sisältävän myös ihmisiä loukkaavien ajatusten esittämisen.) Kuitenkin on selvää, ettei aivan minkä tahansa asian sanominen aivan missä tahansa tilanteessa olisi sallittua. Hyvä käsitys ”sananvapauden rajoituksista” yhteiskunnassa, jossa on ”rajaton sananvapaus”, saadaan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Oliver Wendell Jones nuoremman perusteluista vuonna 1919 annettuun sananvapaustuomioon. Hän käytti fraasia ”shouting fire in a crowded theater”, ’sanan tulipalo huutaminen tupaten täydessä teatterissa’.

Tähän väliin en voi olla mainitsematta, että poliittisten edistyksellisten vihaama konservatiivikommentaattori Milo Yiannopoulos joutui tällaisen raukkamaisen tempun uhriksi Yhdysvaltain yliopistokiertueellaan – tempun tarkoituksena oli, ironista kyllä, estää häntä käyttämästä sananvapauttaan.

Tulipalon huutaminen tupaten täydessä teatterissa viittaa siis siihen, että tällainen tulipalohuijaus aiheuttaisi pakokauhun, ihmiset rynnistäisivät ulos ja saattaisvat vaikka talloa jalkoihin jäävät kuoliaaksi. Satoja ihmisiä onkin kuollut tällaisissa todellisissa tapauksissa.

Tällainen sananvapauden rajoitus on aina oikein: kielto aiheuttaa todennettavissa olevaa vahinkoa. (Nimenomaan konkreettista vahinkoa, joka on suurempi kuin ihmisten sananvapauden rajoittamisen tuottama vahinko.) Tämä ei oikeastaan ole sananvapauden rajoittamista, koska ei kielletä puhumista vaan vahingon aiheuttaminen, ja tuon vahingonhan voi aiheuttaa millä tavoin tahansa; sananvapauden käyttö on vain yksi monista mahdollisista välineistä, jotka ovat epäolennaisia lopputuloksen kannalta.

Ihmisten loukkaantuminen ei ole todennettavaa vahinkoa, ellei sitten kyseessä ole vaikkapa kiusanteko, joka kohdistuu jotakuta itsemurhan partaalla olevaa vakavasti masentunutta yksilöä vastaan. Miksi vaikkapa homojen haukkuminen täysilaidallisella asiatonta puhetta olisi sallittua? Koska yhtä lailla vastakkaisten asioiden sanominen olisi sallittua. Laaja sananvapaus mahdollistaa myös asiattomien hyökkäyksien torjumisen vastahyökkäyksellä. Ja voidaan edelleen todeta, että absoluuttisen sananvapauden kannattaminen ei tarkoita tuollaisten asiattomien puheenvuorojen kannattamista. Ne säilyvät moraalittomina, vaikka niistä ei oikeusistuimissa rangaistakaan.

Vastakkaisten asioiden sanominen on nytkin sallittua. Miksi ei riittänyt, että suvaitsevaisto olisi julkaissut Sebastian Tynkkysen kirjoitukselle vastakkaisia argumentteja puolustaakseen islamin noudattamista maassamme? Tulee väistämättä mieleen, että vastapuolella ei ehkä ollutkaan riittäviä järkiargumentteja, joten Tynkkysen näkemys piti torjua sensuurin kautta.

Lyhyellä aikavälillä rajoittamattoman sananvapauden käyttöönoton häviäjiä olisivat progressiiviset, siis vihervasemmistolaiset, aktivistit. Hehän eivät enää voisi viedä itselleen epämiellyttäviä puheenvuoroja uhriutuen oikeusistuinten tuomittaviksi. Mutta heidänkin kannattaisi kannattaa laajaa sananvapautta, koska vastustaminen olisi lyhytnäköistä. Vaikka juuri nyt yhteiskunta ei uhkaisikaan heidän sananvapauttaan, sellainenkin tilanne on tulevaisuudessa kuviteltavissa.

Todettakoon näin laatikon ulkopuolella ollessamme, että ei se absoluuttinen sananvapaus mikään elinehto ole. Ei demokraattisessa, yksilönvapauksia vaalivassa oikeusvaltiossa eläminen ole välttämätöntä, eikä ehkä edes erityisen hyvä asia; sovinnaisuuttamme vain olemme siihen tuudittautuneet.


Kirkon virallinen linja?

YLE uutisoi hiljattain Kankaanpään seurakunnasta, missä pappisoikeudet menettänyttä konservatiivipappia on yritetty vielä pitää mukana seurakunnan toiminnassa piispaa uhmaten. Piispa Kaarlo Kallialan puuttumisen johdosta hänen saarnakeikkansa kuitenkin peruttiin. YLE kirjoittaa:

Kankaanpään seurakunnassa on pitkään väännetty peistä naispappeutta arvostelevien konservatiivien ja kirkon virallista linjaa edustavien välillä.

Cleric with Ceremonial Cape Displaying Manuscript Paintings at the Monastery of Na’akuto La’ab | AlanTässä toimittaja puhuu kirkon virallisesta linjasta, mutta ei se virallisesti sitä ole. On todettu, että naispappeuden torjuminen ei ole ev.lut. kirkon linjan mukaan harhaoppi (toisin sanoen ev.lut. kirkko ei ollut harhaoppinen koko olemassaolonsa aikaa vuoteen 1986 asti). Toiseksi naispappeutta hyväksyttäessä vuonna 1986 päätettiin, että jatkossakin naispappeuden vastustajilla olisi vapaus toimia kirkossa.

Tuolloin varmasti liberaalit ajattelivat, että naispappeuden vastustus katoaisi vähitellen itsestään. Näinhän ei kuitenkaan käynyt, mutta naispappeutta vastustavilla papeilla ei enää liene mahdollisuutta työskennellä vakaumuksensa mukaisesti juuri missään seurakunnassa. Naispappeuden vastustajaa ei myöskään vihitä papiksi, vaikka vuonna 1986 nimenomaisesti päätettiin, että vastustajat kelpaisivat jatkossakin papeiksi.

Piispa Irja Askola toivoi äskettäin, että avioliittolain myötä löydettäisiin kirkossa “kompromissi”. Voidaan ennustaa, että tämä kompromissi tarkoittaa aluksi samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen sallimista sitä haluaville ja lopulta vähä vähältä kristillistä avioliittokäsitystä kannattavien pappien toimintamahdollisuuksien kapenemista.

Näillä kompromisseillaan kirkko miellyttää kristinuskosta vieraantuneita massoja, mutta eipä näiden vieraantuneiden lojaliteetti pitkälle kanna. Enkä voi olla kyseenalaistamatta, mitä väliä kirkkoon sitoutuneella jäsenmäärällä edes on, jollei itse kirkko ole sitoutunut mihinkään.


“Tapahtukoon sinun tahtosi” – hengellisyys on yhä relevanttia

Menneen syksyn yllätyssuosikkini televisiossa oli ranskalainen draamasarja Tapahtukoon sinun tahtosi (Ainsi soient-ils), jota YLE Teema esitti tiiviiseen tahtiin enimmillään kolme jaksoa viikossa. Se käsittelee suomalaisittain eksoottista aihetta, katolista kirkkoa. Kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella seurataan pappiskokelaiden elämää pappisseminaarin aikana, kolmannella kaudella valmiit papit aloittavat työelämässä.

accroche_asi

Sarja käsittelee monia hengellisiä kysymyksiä ja välittää katsojalle kauniisti, miten lohduttomimmissakin tilanteissa kaikkien sielusta voi löytää jotain koskettavaa. Ryhdyin katsomaan sarjaa hyvin ennakkoluuloisesti, sillä odotin sen sisältävän samaa maallista liberaalia arvovyörytystä kuin kaiken nykyviihteen. Yllättäen sarja ei ryhtynytkään torumaan perinteistä kristillistä elämänkatsomusta eikä henkilöhahmoissa ole nimeksikään mustavalkoista erottelua hyviksiin ja pahiksiin. Sarja kyllä ottaa käsittelyyn vaikeita asioita ja antaa vastakkaisille osapuolille äänen, mutta se ei tuputa vastauksia. Ihan kaikki ei sarjassa ole mukiinmenevää, vaikkapa kiintiöhomojen satunnaiset toilailut, mutta kaiken kaikkiaan lopputulos on tasapainoinen.

Myös mahdollisuuteni samaistua päähenkilöihin yllätti. He ovat ikätovereitani, me kaikki olemme humanisteja, ja heidän tavoin minäkin olen siirtynyt yhteisöllisestä opiskelijaelämästä itsenäiseen ja omaa vastuunottoa vaativaan työhön ihmisten parissa.

Kiinnitin huomiota siihen, että sarjan tapahtumien kehitys ei noudattele orjallisesti tarinankerronnan sääntöjä. Ei ole mitään yksittäistä punaista lankaa, johon kaikki kietoutuu, eikä jokaisella tapahtumalla tunnu olevan suurempaa merkitystä kokonaiskuvan kannalta. Siten kerronta muistuttaa tavallista elämää. Tapahtuu myös ihmeitä, kuten tavallisessa elämässä. Onko kyseessä ranskalaisen tuotannon ominaispiirre? En tiedä, koska ei ole kokemusta ranskalaisista TV-ohjelmista. Virkistävää vaihtelua ranskalaissarjan seuraaminen kyllä oli. Kehunpa vielä, että hienovaraisen huumorin ja kauneuden versominen arkielämästä lukeutuu sarjan ansioihin.

> Tapahtukoon sinun tahtosi YLE Areenassa


Sunnuntaisaarna: Viimeinen tuomio

Tänään on tuomiosunnuntai, kirkkovuoden viimeinen pyhä, ja keskitytään tulevaisuuteen – lopun aikoihin. Minulla ei ole juuri kokemusta siitä, miten liberalisoituneessa kansankirkossamme nykyään saarnataan lopun ajoista; todennäköisesti vaihtelevasti, koska osa papeista ei edes usko helvettiin. On kuitenkin kiistämätön tosiasia kristinuskossa, että taivaaseen voi päästä vain Jeesuksen kautta ja että tuomiopäivänä ihmiset jaetaan vuohiin ja lampaisiin (Matt. 25).

Viimeisen tuomion hyssyttely johtuu ehkä siitä, että ihmiset voisivat kokea sanoman tuomiopäivästä liian moraalisesti ahdistavana. Jeesuksen kertomus tuomiopäivästä sisältää ainekset sellaiselle käsitykselle, että taivaaseen pääseminen riippuu siitä, onko ihminen antanut toisille ruokaa, juomaa, majapaikan tai vaatteita tai käynyt heidän luonaan vankilassa tai sairasvuoteen äärellä. Luterilaisen opetuksen mukaan taivaaseen pääsy ei riipu ihmisen teoista, eikä taivasta voi teoillaan ansaita. Toisaalta usko ilman tekoja on kuollut (Jaak. 2:17). Oikea luterilainen opetus on se, että ihminen toteuttaa lähimmäisenrakkautta ei siksi jotta pelastuisi vaan siksi että on saanut pelastuksen Jeesukselta. Jeesuksen opetuslapset eivät kersku hyvillä teoillaan eivätkä pidä itseään erityisen hyvinä, ja he kysyvätkin tuomiolla ihmeissään Jeesukselta, milloin he ovat tämän ruokkineet, juottaneet, majoittaneet ja vaatettaneet (Matt. 25:37—39).

Myös lapsille voi pyhäkoulussa opettaa viimeisestä tuomiosta. Lasten on kuitenkin vaikea käsitellä omakohtaisen tuomionsa lopputuleman epävarmuutta, joten mielestäni heille tulee ehdottomasti opettaa sitä varmuutta, että Jeesus vie kaikki lampaansa taivaaseen. On luonnollista, että aikuiset kristityt joskus epäröivät pelastumisensa varmuutta, mutta lopulta olisi aina uskallettava jättäytyä Jeesuksen varmaan huolenpitoon.

Sattumalta tapasin tänään kaverin, joka kertoi tehneensä kirkon vapaaehtoistyöntekijänä käyntejä vankien luona (vrt. “Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”). Matteuksen evankeliumin kertomus viimeisestä tuomiosta onkin keskeinen opetus diakoniatyön taustalla.


%d bloggers like this: