Avainsana-arkisto: fundamentalismi

Mustamaalailuja

Yhteiskunnan polarisoituessa voimakkaasti media ei jää puolueettomaksi. Me kaikki tiedämme, miten eri ideologiat luokitellaan mediankin suosimassa mustavalkoisessa ajattelussa. Natseja ja sortajia yhtäällä, uhreja ja hyviksiä toisaalla.

Arvomaailman murros jättää jälkeensä menneistä arvoista vieraantuneen kuplan, jossa mielikuvitus laukkaa. Näin ajattelin, kun luin Nytistä HBO:n uudesta dystopiakertomuksesta The Handmaid’s Talesta. Atwoodin Orjattaresi-romaaniin (en ole lukenut) perustuva, nykyaikaan sovitettu kertomus on artikkelin mukaan pelottava, koska se ”voisi olla täyttä totta”. Voisiko?

Sarja perustuu idealle, että fundamentalistikristityt ovat tehneet vallankaappauksen ja alistaneet naiset miesten omaisuudeksi. Vanha testamentti on laki, ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat yms. rikolliset teloitetaan. Mikä kamalinta, abortti on kielletty ja säädetty rangaistavaksi!

On se äärikristillisyys sitten kamalaa. Toimittaja tulkitsee sarjan tapahtumia myös suvaitsevaiston uuden suosikkiuhrin, transseksuaalien, näkökulmasta. Veikkaanpa tästäkin päätellen, että sarja aika läpinäkyvästi tuputtaa ”oikeita arvoja” katsojilleen. Sarjan vahvasta visuaalisuudesta ja järkyttävän eksplisiittisestä sisällöstä päätellen katsojan televisio toimii jopa harvinaisen tehokkaana aivopesukoneena.

Kriitikko unohtaa mainita, että länsimainen ihmisarvokäsitys on syntynyt kristillisen kulttuurin tuotteena. Ja juuri tämän meille vielä kristillisyyden hiipumisesta huolimatta säilyneen arvopohjan vuoksi kauhistumme The Handmaid’s Talen kuvaamista vääryyksistä.

Juuri kristillisessä yhteiskunnassa naisten oikeudet, demokratia ja vapaudet ovat päässeet syntymään. Ihmiselämän syvä kunnioitus, joka koskee myös syntymättömiä lapsia, on turvallinen arvopohja juuri sarjassa kuvattuja kauheuksia vastaan.

Punavihreään kuplaan kuuluvat eivät näe natseja kaikkialla, vaikka näin usein väitetään. He eivät näe natseja katsoessaan peiliin. Nytin artikkelista päätellen HBO:n uusi sarja ulkoistaa pahuuden salakavalalla tavalla. Itseäni pelottaa tällaisen kaukaa haetun kristillisen dystopian sijaan se, että omaan arvomaailmaansa kritiikittömästi suhtautuvat harhaanjohdetut liberaalit lähtevät demokratian ulkopuolisin keinoin ”pahiksia” vastaan. Ehkä heidän oma vallankaappauksensa onkin jo kaikessa hiljasuudessa käynnissä tajuamattamme silmiemme edessä?

Mainokset

Pekka Virkamäki: Arka ja ahdas ismi

Eksistentiaalisen tuskan syvä kokemus pakotti Pekka Virkamäen kiehtovalle mutta kovalle matkalle, josta hän kertoo mukaansatempaavasti omaelämäkerrallisessa teoksessaan Arka ja ahdas ismi (WSOY 2005). Virkamäki oli odottanut matkan olevan kuin kapuaminen Himalajalle, mutta hän ei lopulta saavuttanutkaan korkeamman tietoisuuden täydellistymistä vaan rojahti lumivyöryn mukana oikeastaan lähtöpisteeseensä.

Virkamäki tuntee tai ainakin antaa vaikutelman kuin tuntisi uskonnonfilosofian miltei läpikotaisin. Hän kirjoittaakin hotkineensa asepalvelusaikanaan sotilaskodin kirjaston kaiken uskonnon Descartesista alkaen. Tukholmaan muutettuaan hän tutustui Hare Krishna -lahkoon ja viivytystaistelun jälkeen “antautui” krishnalaisuudelle veljiensä jalanjäljissä.

Se myyttihän on jo moneen kertaan murrettu, että lahkoihin liittyisi lähinnä tyhmiä ja yksinkertaisia ihmisiä. Paremminkin ne kiehtonevat syvällisten ajattelijoita, niitä jotka parhaiten sopivat filosofi Zapffen käsitykseen ihmisistä. Itse asiassa Virkamäki tarjoaa kirjan alkumetreillä intiimin kurkistuksen omaan psykologiseen arviointiinsa.

Sama johdonmukaisuuteen pyrkiminen, ironista kyllä, hivutti minut vuosia myöhemmin myös pois Krishna-liikkeestä. Lahkovuosieni jälkeen kävin työvoimatoimiston persoonallisuustesteissä, joissa ilmeni, että kuulun jungilaisen tulkinnan mukaan ns. ESTJ-tyyppiin. Uskokoon ken haluaa, mistään kiveen hakatusta taulustahan ei ole kyse, mutta tunnistin itseni testin tuloksista ja saatoin paremmin ymmärtää Krishna-liikkeeseen liittymiseni ja syyt lähteä sieltä pois. Lukiessani testien tuloksia seuraava luonnehdinta osui hyvin kohdalleen: “ESTJ käyttää ajattelua maailman ohjaamiseen niin paljon kuin mahdollista. Nojautuminen ajatteluun tekee hänestä johdonmukaisen, analyyttisen ja objektiivisen kriittisen. Häntä ei saa vakuuttuneeksi mistään ilman älyllisiä perusteluja.” Edustamani “pehmeän ESTJ:n” mukavampiin ja inhimillisempiin ominaisuuksiin lueteltiin se, että “hän pitää tehtävistä, jotka antavat mahdollisuuden ilmaista itseään ja käyttää mielikuvitustaan. Omaperäinen, itsenäinen ja emotionaalinen. Ei pidä rutiinityöstä eikä tiukoista säännöistä. Suuntautuu taiteellista ilmaisua tai tulkintaa vaativiin tehtäviin”. Kaikkien näiden asioiden ja kokemusten summa johti minut Krishna-liikkeeseen, ja ajan mittaan myös ulos itselleni ahtaaksi muuttuneesta lahkosta.

Jo kirjan ensi luvusta saa vaikutelman, että Virkamäki on kova pohdiskelemaan ja analysoimaan syvällisiä. (Myöhemmin tosin ilmenee, että Krishna-liikkeessä tällaiselle pohdiskelulle oli tiukat raamit.) Virkamäen kuvaus ensimmäisestä eksistentiaalisen hädän kokemuksestaan viisivuotiaana sekä sen uudelleenaktivoitumisesta nuorenamiehenä Ruotsissa {(taisipa eksistentiaalinen tuska ilmaantua vielä uudelleen Hare Krishna -lahkosta lähtemisen jälkeen nelikymppisenä)} paitsi kertoo jotain syvästi henkilökohtaista kirjailijasta myös toimii oivana esimerkkinä Virkamäen kirjailijantaidoista, kyvystä ripotella kiehtovuutta tosielämän käänteille.

Aran ja ahtaan ismin kirjallisista ansioista ehkä suurin on kertomuksen pysyminen niin hyvin koossa (ja siinä muassa lukijan pysyminen kärryillä). Aiemmin käsiteltyihin tapahtumiin liitetään uutta niin, että lukija siirtyy sujuvasti hetkestä toiseen, vaikka kertomus ei etene täysin kronologisesti.

Toinen lukijaa ilahduttava seikka on hienovarainen huumori, joka pohjautuu tietenkin täysin tosielämään. Niinpä kirjalla on elämänmyönteinen pohjavire, vaikka käsiteltävä aihe onkin raskas. Kirjailija osaa myös välittää tosielämästä kauniita tunnelmia kuten ystävyyttä ja nostalgiaa; jälkimmäinen on hienosti läsnä jo paljon ennen kirjan loppuosaa.

Virkamäki viljelee kirjassaan niin paljon yksityiskohtia, etten voi olla miettimättä, kuinka paljon niistä on väärin muistettua tai jopa sepitettyä.

Virkamäki kirjoittaa näennäisen avoimesti, mitä asioita katuu ajoiltaan Helsingin Krishna-temppelin johtajana. Mietin, että jos hän kehtasi paljastaa tuonkin asian, niin kuinka rajuja mahtoivatkaan olla ne jutut, jotka hän jätti pois mainettaan varjellakseen. Kohdissa, joissa Virkamäki pohtii omia virheitään esimerkiksi ajoiltaan Helsingin temppelin johtajana, on jotain “vilpillistä”: kirja esittää asioita jälkiviisaana katsovan Pekka Virkamäen jalona yli-ihmisenä, joka kohtaa vilpittömästi menneisyyden virheensä; kuitenkin nuo virheet on vesitetty pukemalla ne inhimillisyyden kaapuun. Virkamäen katumukset ovatkin epäsuhdassa siihen, millaisina hän virheensä kirjassaan kuvaa. Jalous tuntuu siis aavistuksen vilpilliseltä, kuin jotain olisi peitelty.

Arka ja ahdas ismiMerkille pantavaa on se, että toisin kuin monet Krishna-lahkon jättäneet – kuten kirjassa itsessäänkin kerrotaan –, Pekka Virkamäki ei ulkoista kaikkea syyllisyyttä lahkolle, vaan löytää itsestään inhimilliset ja luonnolliset syyt mukaan lähtemiseen. Kun kirjan loppuhuipennus alkaa olla jo ohi, Virkamäki kertoo joutumisestaan {ahdistuksen valtaan ja psykiatriseen hoitoon; tämän siis tulkitsen osittain eksistentiaalisen ahdistuksen uudelleenaktivoitumiseksi, vaikka – kuten tavallista on – Virkamäki itse ja terveydenhuolto pitivät oireilua ensin ruumiillisena.} Tämän jälkeen syntyy kuitenkin kaunis vaikutelma onnellisesta lopusta, kun Virkamäki ikään kuin 15 lahkovuoden opettamana löytää rauhan, itseään tyydyttävän elämänfilosofian, jossa hän ottaakin {eksistentiaalisen tuskan vastaan avosylin, normaalina osana itseään, vanhana hyvänä tuttavana.} Virkamäki lukeutuu niihin, jotka eivät luovuta ennen kuin ovat saaneet uskonasiat pohdittua kunnioitettavan syvällä vakavuudella ja kovalla työllä. Vaikka hänen ajatuksistaan ei olekaan aivan samaa mieltä, ei voi muuta kuin nostaa hattua.

Arka ja ahdas ismi oli mainio lukukokemus. Mainitsemieni ansioiden, koossa pysyvän kerronnan, huumorin, taitavan ja mukaansatempaavan kirjoitustyylin, elämänmyönteisyyden ja terävien yksityiskohtien lisäksi opus tarjoaa kiehtovat ja eksoottiset puitteet aiheelle, joka alati kiinnostaa ihmiskuntaa, vaikka kovat arvot ja materialismi kuinka yrittävät sitä sysätä syrjään.


%d bloggers like this: